San Francisco, Golden Gate ja Presidio

Marmoritaulussa nimi Samel David Inghram, alla syntymäpaikka Alaski ja sitten SF –C USA Korea, Dec 17 1929 Oct. 30 1950. Ei voi tietää kuka olit, miten elit, mitä odotit, mitä toivoit, mutta sen näen, että elit vain lapsuuden ja alkavan nuoruuden. Synnyit suuren laman vuonna, mutta taisit tuoda äidillesi ja isällesi iloisen joulun. Tai mikä minä sitä olen arvaamaan, kunhan oletan. En saa koskaan siis tietää miten elit, sen kummemmin kuin sitä miten Koreassa kuolit, mutta muistomerkin uhrauksestasi sait. Sait sen tänne Presidion hautausmaalle joka on tuttu niin monesta Amerikkalaisesta elokuvasta. Et päässyt aivan paraatipaikalle vaan jouduit tyytymään vähän syrjäisempään paikkaan tässä vaikuttavassa muistomerkkien paljoudessa, mutta kuitenkin paikkaan lähimpänä Golden Gaten kuuluisaa siltaa ja jos voisit, niin kuulisit varmasti sillan liikenteen melun. Sait vierellesi Thomas McGregoryn joka laillasi kuoli Koreassa lokakuun 1. vuonna 1955.

Vaikuttavaa, kaunistakin mutta niin turhaan

Minä olin tuolloin puolen vuoden ikäinen enkä edes osannut kävellä. Katson myös syntymäajan ja panen merkille, että hän oli syntynyt vuottaa myöhemmin kuin minun isäni. Sattumaa, tuskin, sillä niin paljon täällä on muistomerkkejä, että uskon, että joukosta löytyisi joku joka on syntynyt täsmälleen samana päivänä kuin isäni ja joku toinen joka on kuollut syntymäpäivänäni. Joka tapauksessa muistomerkkinne toi mieleeni sodan turhuuden ja sen miten se tuhoaa niin monen ihmisen elämän. En voi tietää olisiko elämäsi tai vierustoverisi elämä ollut onnellista tai olisiko jommastakummasta tai molemmista tullut merkkihenkilöitä tai vain kavereita joiden elämällä on ollut muukin merkitys kuin kuolla jonkin sellaisen puolesta jonka arvo on varmasti vähäisempi kuin sinun ja tovereidesi uhraus. On sankarihautoja meilläkin ja isänmaallisuudessaan vaikuttavia kaikki. Jotenkin kyseinen muistomerkki, kaikessa sen taustalla olevasta turhuudesta huolimatta on myös vaikuttava ja epäilemättä kansallistunnetta ja sodan sankaruutta korostava. Illalla televisiosta elokuvakanava näytti elokuvan ”Pelastakaa sotamies Ryan”. En jaksanut tai viitsinyt sitä katsoa, mutta muistan sen toisaalta realistisuuteen pyrkivänä, mutta myös sankarillisuutta kuvaavana kertomuksena. Sankaruutta, urheutta ja isänmaallisuutta, en tiedä analyysin osuvuutta, mutta sellaisen kuvan Amerikka tuolla minulle antaa.

Vietnamissa kuollut veteraani saa vaimon vierelleen

Presidio on upea puisto siinä San Franciscon niemen kärjessä johon tuo kuuluisa silta, Golden Gate, Sausaliton puolelta tulee. Ajoimme leppoisassa sunnuntaiaamun liikenteessä puolitoista tuntia hyvää ja vähän huonompaa moottoriteitä suoraan tuolle sillalle. Päivi otti kamerakännykällään upean kuvan itsestään kukka hiuksissa ja sillan tukirakenteet auton takaikkunasta näkyen.

If you coing to San Francisco, you better put some flowers on your hair.

Kuusi dollaria pyydettiin maksamaan sillan ylityksestä ja sitten olimme San Franciscossa. Sillasta tullaan yhdelle kaupungin pääkaduista, Lombard streetille. Vähän myöhemmin löysimme sen Presadion alueen portin läheisyydestä motellin joka sopi hyvin tarpeisiimme, mutta siitä vähän myöhemmin.
Kun emme kaupungista mitään tienneet, niin päätimme ajaa kaupunkia ensin vähän ristiin rastiin ja etsiä sitten itsellemme kiintopiste. Sillä retkellä osuimme tälle entiselle sotilasalueelle, joka tällä hetkellä oli kaupunkilaisten retkikohde niin kävellen, juosten, pyöräillen ja niin tyypillisesti amerikkalaisittain autoillen. Kuten jo tuli selväksi, tuo Presidio sijaitsee siten, että sen läpi johdetaan tuo siltainsinööri Strausin vuonna 1937 valmiiksi saama silta.

Mies joka sillan rakensi, muttei nähnyt sitä koskaan valmiina

Kun nyt kerran oltiin täällä, niin mennään ja katsotaan asia pohjaan saakka. Ilma oli loppujen lopuksi iloksemme ja aamusta kirkastunut ja parempaa ilmaa siltaan tutustumiseen ja sieltä avautuvien maisemien katselemiseen ei kai voinut toivoa. Emme olleet ainoat ja huomasimme, että jalkakäytävä sillan ajoradan sivussa jäi aika ajoin aika ahtaaksi. Silta on kaukaa kaunis, eikä se läheltäkään mikään rumilus ole. Korkealta se vaikuttaa mutta niin kai keskimäärin kaikkia ihmisiä, ainakin jossain määrin korkeat paikat oudoksuttavat. Emme ihan yli asti viitsineet vaan käännyimme korkeimmalta kohdalta. Siinä sillan korkeutta ihmetellessä tartuin kaiteeseen ja heti päästin irti. Silta hitto vie tärisee ja värisee, sen jatkuvan liikennevirran voimasta, joka siitä koko ajan vyöryy yli.

Vaikuttavaa, mutta sillalla kuitenkin alkaa epäillä

Tällä korkeimmalla kohdalla oli vielä pari metriä kaiteen alapuolella T –palkki jonka lamallaan olevaan kouruun väki oli kuin houkuttimeksi heitellyt kolikoita. Kai joku rahapulassaan voisi ne käydä sieltä hakemassa jos vaan uskaltaa. Päivi siitä innostui, hänkin ja kaivoi kolikon taskustaan. Minä oikein imettelin niin taloudellisen ihmisen leväperäisyyttä talousasioissa, mutta kerranhan sitä vain tällä sillalla ollaan. Ohi meni, ja toista kertaa ei yritetty.
Sillalta oli kaunis näkymä tuolle lahdelle joka muodostaa suojaisan sataman muuten niin rikkomattomaan tyynen valtameren rantaviivaan. Keskellä tuota lahtea nousee saari johon joku joskus jostakin syystä on rakentanut vankilan, Alacatraz. Sitä katsellessa on vaikea ymmärtää miten sieltä ei todistettavasti ole päässyt kukaan karkuun. Niin lähellä se on rantaa, että melkein tuntuu, että hyvä sukeltaja rantakalliolta hyppäämällä ja sukeltamalla on kaupungin rannassa. No minä tiedän, liioittelematta paras, mutta eihän mikään juttu ole mitään jos ei vähän saa värittää. Saarta katsellessa sen käyttötarkoitusta miettiessä ja syntynyttä mainetta arvioidessa ei enää ihmettele, miksi se on saanut sen aseman San Franciscon turistinähtävyytenä jonka se on sitten saanut. Mutta sinne en jostakin syystä halua mennä. Olen nähnyt sieltä pari elokuvaa Glintin ja Gonnoryn & Cagen, ne riittäköön minulle tuosta saaresta.
Niin jäi kertomatta mitä tapahtui ennen Presidiota ja Golden Gatea. Kaikessa rauhassa siis päätimme ajella kaupunkia edes takaisin, josko siitä saisi jonkinlaisen kuvan. Kaupunkiin siis tullaan sitä Lombard nimistä katua pitkin. Kun ei tiedä niin mitä sitä sitten kääntyilemään vaan ajetaan suoraan kun kerran on alettu. Pääosa liikenteestä kääntyy jossakin vaiheessa mutta me päätimme ajaa suoraan, niin sinä joka olet tässä kaupungissa ollut, niin tiedät minne. Aivan Lombard street muuttaa nimensä yhden korttelin ajaksi, Crookedest Streetiksi.

Ei tarvita nopeusrajoitusta ja yksisuuntaisuuskin on itsestään selvää

Päivi sanoi, että miksi aina hän, ja minä jo hetken sen takia epäröin, mutta kun kerran täällä ollaan ja muutkin niin miksi ei sitten me. Crookedest Street on se kadunpätkä, joka on yksisuuntainen mäkeä alaspäin. Erikoista siinä on se, että se on niin jyrkkä kohta, että katu käytetään koko leveydeltä zikzakkina alas. Suoraan ajettuna katu on mitä ilmeisemmin osoittautunut liian jyrkäksi ja siksi se on pantu mutkalle. Rikoksessa lieventäväksi tekijäksi mainittakoon, että emme olleet ainoat.
Tuon kokemuksen jälkeen olimme sen verran väsyneitä, että tuntui siltä, että nyt täytyy löytää majapaikka. Siinä heti mutkista selvittyä ja muutama muukin kadunkulma alas ajettuamme löysimme maailmanluokan hotelleja. Oli Holiday Inn:iä ja sen Paris, mikä se oli, Hiltonin isän majatalo. Pyysivät sen verran paljon ja kehtasivat autopaikastakin veloittaa, että meni meiltä lähellä Laihiaa asuvilta tikku kynnen alle. Sitten löydettiin se Presidio, josta jo kerroin. Sieltä tultiin ulos portin kautta joka avautui Lombardille. Siinä melkein heti portista ulos tullessa, mutta ennen kuin suurelta sillalta tuleva liikenne yhtyy siihen, oli hotellimme. Yhdeksänkymmentä taalaa yö ja autopaikka samaan hintaan, olisi kaupungista halvempiakin löytynyt varsinkin Lombardin varrelta, mutta vähän mietimme miten on sen liikenteen metelin kanssa ja päätimme, tähän jäämme.
Tietenkin oli sunnuntai, mutta kuitenkin. Liikenteestä kaupungissa sai erittäin rauhallisen kuvan. Täällä on turvallisuuden kannalta mielenkiintoinen piirre. Tasa-arvoiseen risteykseen tultaessa jokaisella on palollisen pysähtymisen merkki. Jokainen siis tullessaan risteykseen joutuu ensin pysähtymään ja vasta sitten ylittämään sen. Oivallinen tapa, että risteysajo on turvallista. Totta kai muutamat pääkadut ovat valo-ohjattuja ja niissä ajetaan risteyksen yli pysähtymättä, mutta suurimmaksi osaksi risteykset tässä San Franciscon niemen muodostamassa kärjessä olivat tuollaisia pakollisen pysähtymisen risteyksiä. Muualla kaupungin liikenteestä en sano mitään, vielä, mutta osaltaan tätä liikennekulttuuria saattaa ohjata se seikka, että liikennettä on silmiin pistävän vähän. Suurin osa tästä osasta kaupunkia on kaksi-, kolmi-kerroksisia taloja ja siten liikkujiakin ja liikennettä verrattain vähän. Tuntuu ihmisen hallittavissa olevalta ja siten ihmisen mittaiselta kaupungilta, miellyttävältä sanoisin.