Oakland Bay Bridge löytyi melko helposti, ja oli aika ottaa kukka tukasta Tältä tieltä näimme vielä viimeisen kerran Alakaupungin pilvenpiirtäjät ja mietimme mitenhän ne selviävät seuraavasta maanjäristyksestä jota tunnutaan ainakin kaikissa matkaoppaissa ennustavan tapahtuvaksi ennemmin tai myöhemmin. Sillan jälkeen maksuksi ilmoitettiin 4 dollaria ja sen jälkeen olimme ”On a Road Again”.
Ensin opasteita seuraten, tietä 80 pohjoiseen ja kohti Sacramentoa. Tie kulkee tiiviisti betonikourussa, mutta sen verran näkee, että tuo luonnon muovaama satama on juuri siinä käytössä. Joka puolella rannat on täytetty erilaisin varastorakennuksin ja laiturein, melkein loputtomiin. 
Toisella puolen moottoritien, rinteellä pienet omakotitalot peittävät sen pinnan kokonaan. Osittain luulee, ettei siellä mitään maata olekaan, ellei sieltä täältä jokin puu tai pensas juoruaisi maaperänkin olemassaolosta.
Vacavillessä tieltä erkanee 505 joka vie meidät kohti valtatie 5 ja siis tietä Portlandin kautta Seattlea. Aluksi tie puhkoo keskellä viini ja hedelmäpuutarhoja mutta maisema muuttuu karummaksi mitä pohjoisempaan tullaan. Viinitarhat toki selittyvät lämmöllä ja auringolla jota meillekin asti riittää parhaan suomalaisen kesäpäivän asteikolla mitaten saman verran. Ihana katsoa kirkkaassa auringonpaisteessa marraskuista maisemaa. Maisemaan ilmestyvät siis täällä pohjoisemmassa niityt ja monikymmen-, haluaisin monisataisia karjalaumoja. En voi niitä kuitenkaan laskea, sillä lauma on niin suuri ja kaukanakin. Ei niitä kuitenkaan taida ihan satoja laumassa aina olla mutta yli yhden sadan nyt kuitenkin. Kyllä on vaurasta.
Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan. Meillä oli muutama päivä aikaa mutta myös maileja edessä. Jotta ehtisimme ajoissa perille, piti alkumatkan sujua, ettei siteen lopulta tule kiire. 
Ajoimmekin aina Redinggiin saakka ja löysimme asiallisen pienen hotellin erään ostoskeskuksen yhteydestä.
Sieltä löytyi Wal-Marttia ja muuta pienempää liikettä niin, että ajankulua oli kummallekin matkalaiselle. Päivi kaupoille ja minä ryhdyin kirjoittamaan. Ennen kun ryhdyn kertomaan mitä seuraavaksi tapahtui niin minun pitää palata vielä kuluneeseen päivään ja kertoa millaista on matkanteko suuressa lännessä.
Jossakin vaiheessa matkaa, liekö ollut puolessavälissä Siskosta Reddingiin, alkoi tuntua siltä, että auton olisi aika saada vähän energiaa, eikä se matkalaisillekaan pahaa tekisi. Siitä lähimpään kylään bensa-asemaa etsimään ja, niinpä niin, hampurilaispaikkaa. Kyllä on menovesi halpaa, melkein kannattaa jättää käymään, kun pysähtyy niinkin lyhyeksi aikaa kuin lounaan ajaksi. Gallonalta haluavat 2.19 Amerikan halpaa dollaria. Gallona kun on melkein 4 litraa niin litrahinnaksi tulee huolimattoman laskijan mukaan alle 50 eurosenttiä. Ei ole totta, ja totta se kuitenkin on. Ovat sen muutkin monta kertaa todenneet, että tämä on autoilijan taivas ja onhan se sitä. Tiet hulppeita, autoissa virtaa, polttoaine halpaa ja ajokulttuuri, nii’in, tämä on autoilijan taivas.
Ajokulttuuri on todella riemastuttava, huomaavainen, varovainen ja rauhallinen. Kaupungeissa, ainakin niissä missä me ajoimme oli tunnelma todella varovainen. Huippuna San Francisco jossa useimmissa risteyksissä jokaisella on pakollinen pysähtyminen. Jos risteyksessä ei ole muita niin matka jatkuu pysähdyksen, tai no jos rehellisiä ollaan, niin melkein pysähdyksen jälkeen. Jos risteykseen tulee kaksi tai useampia autoja yhtä aikaa, niin siitä suoriudutaan yleensä saapumisjärjestyksessä. Kuulostaa varmaan kummalliselta mutta toimii. Muuallakin autoilijat ottavat toisensa huomioon joten joudun vähän ottamaan asennettani Amerikkaa kohtaan takaisin. Ei tämä niin toimimaton maa olekaan, mutta tähänastiset kokemuksenihan ovat itärannikolta.
Moottoritiet tai mitkä tahansa kylätiet ovat oma lukunsa. Leveyttä löytyy jopa tavallisilla kylien tai pienten kaupunkien välisillä väylillä. Kaksi kaistaa, vähintään, kumpaankin suuntaan ja keskellä laaja ”turvakaistale”. Kyllä on suurta. Suurta on myös etäisyydet. Kun etäisyyslapussa lukee ensimmäisen kerran Portland 430 niin tietää, että matkanteko kestää taatusti kauemman kuin jos Suomessa ilmoitetaan etäisyydeksi sama lukema. On "kilometrit" pitkiä täällä ameriikas. Omalta osaltaan matkan kestoa lisää se, että ajaa saa vain 55, 65 tai kuten joissakin kohdissa 70 nopeutta tunnissa. Ei ihme että 430 matkaan kuluu aikaa kun meilläkin saa talvellakin ajaa 80. Ihailtavaa on tuo nopeusrajoitusten noudattamisen kuri. En nähnyt kenenkään koko matkalla ajavan huomattavasti lujempaa kuin tuo nopeus. Nopeutta valvookin aika liuta Highway Patrol leimoin ja vilkkuvaloin varustettuja autoja. Kerran sellainen ohitti meidät ja heti pelästyin. Olin ajanut 65 alueella oman mittarin mukaan inan vaille 70. Ei se tuntunut Seriffiä vaivaavan joten ei sitten kuin sen verran hanaa jatkossakin. Vähän päästä, sama teiden kuninkaan vankkuri oli saanut saalista. Vähän ennen minutkin oli ohittanut yksi henkilöauto lainelauta tai jotakin muuta roinaa katolla. Nyt tuo kiiltävänappinen oli ryhtynyt tarkistamaan joko kiinnityksiä tai sitten sallitun nopeuden raja meni juuri tuossa minun ja sen toisen välissä. En jäänyt kyselemään moista.
Tuossa moottoritiekäyttäytymisessä olisi paljonkin kehumista mutta alkaa aihe jo kyllästyttää ja lisäksi on vaara, että ylpistyvät nämä paikalliset jos niitä liikaa ryhdyn kehumaan. Kerrottavaa on toki niin paljon muutakin, kuten esimerkiksi siitä millä täällä ajetaan. Autoja on kaikenlaisia alkaen tavallisista henkilöautoista. Pienimmät niistä on japanilaisia mutta kyllä näillä on amerikkalaisia henkilöautoja. Kaikkein yleisin tai ehkä vain silmiinpistävin on mahtavan kokoinen nelipaikkainen auto jossa on puolet autosta lavaa. En tiedä mitä tuolla lavalla kuljetetaan mutta jotakin amerikkalaisilla täytyy olla tarve kuljettaa sillä kuljetuskapasiteettia löytyy. Sitten on nämä rekat. Amerikassakin kuljetetaan tavaraa paljon renkaiden päällä, siksi paljon näitä autoja on liikkeellä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että vähemmän kuin Keski-Euroopan ja Saksan moottoriteillä jossa rekat vie aina koko oikean kaistan. Vaikea mennä sanomaan mitä täällä kuljetetaan, mutta puutavara pistää silmään johtuen kai pää-asiassa avonaista kuormista. Etelämpänä näytettiin kuljettavan myös heinää tai olkia mutta pohjoisemmassa enemmän puuta. Puuta kokopitkinä yli 15 metrisinä, en toki mitannut, mutta pitkiä oli, runkoina, varmaan sahalle joita matkan varrella oli siellä täällä. Sitten oli valmista sahatavaraa, joka kuitenkin oli kummallisen lyhyeksi sahattua. No paikallisilla on varmaan omat syynsä.
Erikoisia ovat muuten rekatkin. Yhden perässä voi olla kolmekin perävaunua, mitenkähän sitä peruutetaan? Tai sitten on rekkojenkuljetusrekka jonka perässä on neljä uutta rekkaa siten, että nupit on toistensa lavoilla ja viimeiset paripyörät muodostavat letkan pyöräosaston. Nokkelaa, mutta mitenkä onnistuisi meillä. Vastaan tulee myös sotilassaattue. Kuorma-autoja kuljettamassa kaikenlaista tavaraa, kumipyöräisiä panssarivaunuja, isompia ja pienempiä maastoautoja. Viikonloppu tulossa ja sotapojat palaamassa kasarmille? Edellä ajavan auton etuikkunasta kuljettaja kohottaa kätensä ja muodostaa etu- ja keskisormellaan kansainvälisen voitonmerkin. Onkohan yleinenkin asenne tuon sotaa käyvän maan asepukuisia kohtaan?
Oma lukunsa tiellä muodostavat matkailuvaunut ja autot. Matkailuvaunuja on jos jonkinlaisia ja toinen toistaa suurempia. Niitä usein vedetään noilla valtavan kokoisilla puolilava-autoilla. Vaunu ei olekaan vetokoulussa vaan kiinnityskohta on keskellä lavaa. 
Saavat varmaan painopisteen paremmin tasapainoon. Sitten on nuo asuntoautot. Ensin on hulppean kokoinen, melkein meidän linja-auton kokoinen asuntoauto jossa on vetokoukku. Arvaa mitä vetokoukussa hinataan. Aivan oikein siellä tulee perheen kakkosauto kytkettynä niin, ettei kuljettajaa siellä tarvita. Kakkosauto ei ole niin suuri vaan normaalin kokoinen henkilöauto tai vain vähän pienempi lava-auto. Kätevää kun asuntoauto pannaan parkkiin, niin pääsee siviiliautolla ostoksille ja asuntoauton voi jättää hyvään valittuun vaunupaikkaan.
Kekseliästä porukkaa nuo Amerikan veikkoset. Mutta mehän oltiin jutussa edetty jo melkein Reddingiin ja syytä siis kertoa, että yö Belmont hotellissa, motellissa tai innissä, kuka noista selvän ottaa, maksoi 69 taalaa kahdelta. Sillä sai hyvän huoneen melko uudesta rakennuksesta. Viereisen moottoritien ääni ei kuulunut ja aamupalan sai samaan hintaan. Kovin toki on makean puoleinen tämä maku aamupalan suhteen täällä, mutta ei pidä valittaa, sillä muuten syötävä oli ihan hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti