Seattlessa sataa.. eiku, ei sada aina

Seattlessa sataa, se ei liene enää kenellekään epäselvää, lokakuulta huhtikuulle kahta päivää lukuun ottamatta. Perjantaille 14 ja lauantaille 15 marraskuuta sitten sattuivat nuo harvinaiset ilmat. Seattle kai pyyteli anteeksi saapumispäivämme surkeaa keliä. Ilma oli kuiva ja osin aurinkoinenkin. Näin pohjoisessa ei ollut yhtä lämmin kuin Kaliforniassa, mutta ilman päällystakkia tarkeni aivan mainiosti, ja kadulla tuli joku lämminverinen pelkkä T-paita verhonaan.
Kaupunkiin ajoimme, kerran käyneinä ja useasti eksyneinä, tällä kertaa mallikkaasti. Päivänvalokin inhimillisti kovasti mahdollisuuksia löytää sinne minne haluaa. Haimme hotellia samasta suunnasta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Toiveikkaina ajattelimme, että jonkin verran lähempänä keskustaa olisi tällä kertaa hauska löytää majapaikka. Kuudes avenue ja sen nimeä kantava Inn aivan keskustan tuntumassa. Ennakko-oletukset hinnan kallistumisesta ensimmäisen yömme hotellista olivat kuitenkin vääriä. Hinnaksi tuli 15 dollarin autopaikkoineen lähes sama kuin vertailukohteeseemme. Ainoastaan aamupalan verran hävisimme, sillä tässä hotellissa se tarjottiin erillistä korvausta vastaan. Mutta ei hätää sillä illalla jalan kaupunkiin tutustuttuamme löysimme Public Marketin alueelta monta houkuttelevan näköistä ravintolaa jotka ikkunoissaan mainostivat jo aikaisesta aamusta alkaen tarjottavia aamupalojaan. Nyt oli sekin homma hanskassa.
Illalla tutustuimme kaupunkiin sen katukuvaan, kaupalliseen tarjontaan sekä vaatetuksen, muonituksen että nesteytyksen osalta. Söimme illallisen siinä samassa ravintolassa, jossa ”Sleeples in Seattle” elokuva on kuvatta, oletamme. Juomapuoli oluen osalta on rennompaa kuin kotikonnuilla. Pöytään isona oluena tuodaan kahdeksan ja puolen desilitran kiulu, oikea tuoppi. Kelpaa siitä siemaista kunnon siivu palan painikkeeksi, ei tule ensimmäisestä kulauksesta pohja vastaan. Iltakin on vielä nuori ja menossa Happy Houeriksi kutsuttu alkuilta. Hyvän ja huomaavaisen tavan mukaan yhden maksamalla saa juoda kaksi. Olisi sen ensimmäisen kuulemma myös saanut yksinään puoleen hintaan, mutta hitaamman puoleisena en sitä heti huomannut, onneksi.
Viimeisen Amerikan iltamme vietimme vielä iltakävelyn muodossa. Täälläkin oli jonkin verran kodittomia ja puistojen puutteesta, josta kerron myöhemmin lisää, johtuen he ovat asettuneet jokaiseen vähänkin leveämpään jalkakäytävän osaan tai pienellekin aukiolle. Päivi oli kysellyt monesta paikasta Obaman vaalinappia. Te tiedätte ne pyöreät pellinpalat jotka hakaneuloin puhkaisevat hienot vaatteet, jotta heti prikan poistamisen jälkeen varsinkin naisväen pitää saada uutta kretonkia pilalle menneen tilalle. Onneksi ei löytynyt. Niitä vaimoni rohkeni kysyä jopa noilta kadunkulmien vähänkin arvoaan säilyttäneen roinan kerääjähenkilöiltä. Olen joskus antanut itselleni kertoa, että tuon asunnottomien, varsinkin mustien, joukon auttaminen on lähes mahdotonta. Tuota taas oli silloin mahdotonta ymmärtää sillä tästä maasta oli tehty vieläkin mahdottomampia asioita, kuten lähetetty mies vai oliko niitä kaksi, jopa kuuhun. Tässä maassa ei mikään voi olla mahdotonta. Joka tapauksessa selittävät, että nuo henkilöt kun eivät jostakin syystä osaa edes maansa kieltä. Koetimme heiltä, moneltakin, kysyä, mutta sellaisen havainnon kuvittelin tehneeni, että vastaukseksi saimme vain jonkinlaista mölinää josta ei erottanut yhtään ainutta erillistä sanaa. No saattoi toki syy olla enemmän kuulijoiden kieltä ymmärtämättömyydessä. Joka tapauksessa Päivi jäi ilman Omaba nappiaan, mutta kuin ihmeen kaupalla löysi, nii’in löysi, kadulta Palinin kuvalla varustetun napin. Ennen kuin se ehti lähteä kädestä paljon nopeammalla vauhdilla kuin siihen tulla, niin Päivi ehti lukea mitä siinä luki. Teksti kuului, ”Palin for Obama”. Amerikkalaisilla on näemmä huumorintajua, nappi sai jäädä.
Huvitusten suhteen respa kovasti valitteli sen illan tarjontaa, ei urheilua, ei konserttia, ei teatteria, vain ja ainoastaan elokuvia tai kaupungilla kävelyä ja ravintolassa istumista. Huomenna illalla olisi lähtö kotiin ja kaupunkiakin aioimme vielä katsastaa. Ratkaisumme, hotellin kaapeliverkon tarjoamat elokuvat ja pari pussikaljaa ja sitten nukkumaan.
Olivat illalla luvanneet tulla myymään kukkiaan, hedelmiään, lihaansa, kalaansa, viiniään, neulomuksiaan, kuviaan, lehtiään, kahviaan ja kaikkia muita tarpeellisia ja tarpeettomia tavaroita aamupalapaikaksemme valitsemassamme Puplic Market kauppahallia mustuttavassa miljöössä. Aikainen lintu madon nappaa, ja aloimme ansaita palkkiotamme aikaisesta ylösnousustamme. Aamupalalla, ei niin kovin kummoisella, olimme erinomaisella ikkunapaikalla. Paikaltamme avautui auringon valaisema avara maisema kaupungin edustan merialueelle ja satamaan. Merimaisemaa on aina rauhoittavaa katsella.
Aamupalan jälkeen teimme työnjaon ja vedimme pitkää tikkua. Päivi sai pitkän ja lähti ostoksille täydentämään vielä vähän vajaana olevaa tuliaisvuortamme. Myös minulla kävi tuuri, sillä sain pitkän myös minä. Lähdinkin mielissäni katselemaan mielenkiintoisia kuvauskohteita niistä osista kaupunkia joissa en ollut vielä kameran kanssa käynyt. Kävin kuvaamassa kauppahallialueelta kaikkein mielenkiintoisimmat kohteet, kalatiskit. Siinä heti, aivan aitiopaikalla, oli kaikkein mielenkiintoisin. Poikia, siinä kolmenkymmenen tienoilla, kurahousuissaan ja kumisaappaissaan pitivät showta tai ainakin ääntä kiitettävästi yllä. Tiskin takana 3-4 heistä piti huolta asiakkaiden ostosten paketoimisesta ja rahastamisesta. Pari kolme tiskin tällä, asiakkaiden, puolella olivat varsinaiset ”myyjät”. Kun he saavat asiakkaalta tilauksen niin alkaa show. Kovaan, sanon siis kovaan, ääneen kalat myynyt ilmoittaa pakkaajille kuinka monta kalaa tai kuinka monta kiloa kukin asiakas on ostamassa. Yhteen ääneen koko porukka kuorossa siis huutaa, että kaksi kiloa pikkusiikaa tarkoittaa viittä kalaa. Samalla alkaa tiskin tältä asiakkaiden puolelta asiakkaiden nähtäväksi asetettujen kalojen joukosta lentää peräjälkeen viisi siika korkeassa kaaressa tiskin toisella puolella niitä kiinni ottavalle pakkaajalle. Kun viisi kalaa on puntarilla niin kiinniottaja ilmoittaa, että vielä yski jotta tilattu paino saadaan kasaan. Samalla sekunnilla koko kuoro huutaa, että yksi kala vielä, ja samalla hetkellä lentää viimeinenkin kala puntarin luona odottavalle pakkaajalle. Seuraavalla hetkessä huuto taas yltyy ja ilmassa lentää 3-4 kilon lohi. Kiinniottaja on jo ottanut käteensä kalaa varten pakkauspaperin ja kala putoa siististi hänen käsiinsä ja saman tien puntarille. Pojilla on silmin nähden hauskaa ja taitavat nauttia viihdyttävästä työstään. Myös yleisöllä, joista vain osa on asiakkaita, minä mukaan lukien, on innostunut ja ihasteleva ilme kasvoillaan. Kerrassaan riemukasta nähtävää.
Aikansa sitä katsoo, mutta sitten turisti janoaa nähdä uutta. Käyn rannan puolelle rakennetulla terassilla josta on paljon rajatumpi näköala kaupunginlahdelle ja palaan sisään ja jatkan etelään sisäkäytävää pitkin. Eteeni nousee oluen käymisastioita kaiteen takaa ja näen alapuolella olevan kerroksen muodostuvan kapakaksi. Olisiko se sittenkin niin, että täällä ne otokset otettiin siihen elokuvaan jonka edellä mainitsin? Ei sitä ehdi kauaa miettiä sillä edessä kajastaa tuttu näky, Marimekko. Liikkeen nimi on suomalaisittain Tuuli ja omistaja, kolmekymmentä vuotta Amerikan länsirannikolla asunut alun perin Pöljältä kotoisin oleva nainen puhuu luonnollisesti suomea. Jo toinen suomalainen lännessä elantoaan ansaitseva, pitää kysyä miksi.
En kuitenkaan kysy, vaan tiedustelen miten Marimekko myy. Saan tietää, että Amerikkalaiset juoksevat trendien perässä. Tähän kuvioon Marimekko sopii hyvin. Eletään retro-aikaa ja 60 –luvun muoti on tämänkin päivän muotia jos vaan tuote on kunnossa. Marimekko on saanut uutta puhtia alleen. Vaikka en saakaan tietää onko syy Paakkasen vai vasta Ihamuotilan, ilmeisesti jo ensin mainitun, niin saan tietää, että nyt menee hyvin. Merkki on hyvä, liikepaikka on hyvä, trendi suotuisa ja Amerikkalainen ostaa. Hyvä, että menee hyvin, mutta kun viestit kotimaassa ovat kertoneet, että tämä maa on niin kuralla. Kuralla onkin ja siitä merkkinä se, että ensimmäisen kerran koko kolmenkymmenen vuoden aikana, viime viikolla liike ja sen omistaja oli tullut ryöstetyksi. Afrikkalaisperäinen mies oli päivän aikana käynyt kolmeen kertaan käynyt liikkeessä. Viimeisellä kerralla vähän ennen sulkemista oli sitten lyönyt aseen tiskille ja sanonut, että rahat ja tuo laukku. Myyjä kertoi antaneensa rahat, mutta kieltäytyneen laukusta luopumisesta. Oli ryöstäjä ymmärtänyt, kun syyksi oli sanottu sen hankkimisen valtava vaikeus. Ei niin kovin sydämetön ryöstäjä. Ei oltu saatu kiinni vaikka ryösteli alueella myös takseja. Näin eletään Amerikassa.
Samalla siirtyi keskustelu pohtimaan amerikkalaisen ihmisen mielenlaatua. Sanoi, ettei saanut amerikkalaisilta ”ystäviltään” juurikaan osanottoa, vaan enemmänkin asioiden neutraalia toteamista ja asenteen, jokainen huolehtikoon itsestään. Parhaat ystävät hänellä olivatkin kotoisin Afrikasta ja Aasiasta joissa suomen tapaan ainakin jonkinlaista roolia perhe ja toisista välittäminen ja huolehtiminen vielä näyttelee. Samanlainen tuntui hänen mielestään olevan tunnelma tuon finanssikriisiksi kutsutun tilanteen ympärillä. Köyhät tietenkin asiaankuuluvasti köyhtyvät edelleen. Rikkailla menee aina ja kaikissa tilanteissa hyvin. Tilanne näyttääkin tässä suhteessa olevan taas sellainen, että rikkaat perkaavat ylöspäin varallisuustilastoissa pyrkivien keskiluokan edustajien edut ja omaisuuden itselleen. Keskiluokkakin tässä kärsii, mutta amerikkalaisen unelman myytin kyllästäminä kukaan ei tee asialle mitään vaan kukin huolehtikoon itsestään.
Kiinteistöjen hinnat ovat pudonneet ja nyt vauras luokka odottaa otollista hetkeä ja ostaa huutokauppaan tulevat kiinteistöt tässä tilanteessa pilkkahintaan. Jollakin aikavälillä asiat kuitenkin muuttuvat ja rikkaat rikastuvat taas lisää.

Tontin pienuus ei estä rakentamasta suurta.

Toisaalta Seattlessa tällä hetkellä keskustassa rakennettiin hienoja pilvenpiirtäjiä, joka oli hyvä asia. Kaupunkisuunnittelu oli kuitenkin epäonnistunut siinä, että kaupunkilaisille ei oltu rakennettu paikkoja, puistoja joissa voisi viettää rauhallista hetkeä keskustassa. Myös ranta oli pilattu moottoritiellä joka oli vallannut rantakaistaleen siten, että sen aiheuttama meteli karkoittaa kaikki jotka uskaltautuvat sinne rakennettuun puistoon. Puistossa ei voinut huutamatta keskustella, niin äänekästä autojen liikenne tuolla alueella. Erityisen ilon ja ylpeyden aihe kaupungissa oli sen vanha osa. Tuo osa sijaitsi tuosta liikkeestä puolen mailin päässä. Se oli ollut kymmenen vuotta sitten tapahtuneessa maanjäristyksessä. Seitsemän ja puolen Richterin voimalla se oli runnellut erityisesti tätä osaa kaupungista, mutta se oli siitä kuitenkin kaupunkilaisten iloksi säilynyt. Onneksi Suomi sijaitsee peruskalliolla.Minuakin alkoi tuo osa kiinnostaa sillä muuten tätä Market aluetta lukuun ottamatta näytti kovin uudelta, betoniselta ja luvalla sanoen liian steriililtä. Kiitin kovasti keskustelusta ja toivotin hyvää jatkoa niin liiketoiminalle kuin muutenkin. Jäin vielä huonoa omaatuntoa potemaan siitä, etten tainnut ottaa huomioon, että hänet oli viikko sitten ryöstetty, mutta lohdutin itseäni sillä, ettei hän ainakaan päällisin puolin tuntunut siitä perin pohjin järkyttyneen.