Tervetuloa kotiin

Lentomme Köpenhaminaan ilmoitettiin isolla lähtötaululla lähtevän ajallaan. Hyvissä ajoin olimme saapuneet asemalla. Ei meille siitä huolimatta liiemmälti aikaa yli jäänyt. Sen verran on ohjelmaa laukkujen tsekkauksen, meidän ja tavaroidemme läpivalaisun ja nyt lähteissä paljon sujuvamman passintarkastuksen vuoksi. Sen verran ehdittiin kuitenkin istumaan, että ehdimme lyödä baaritiskiin kaikki taskunpohjalta löytyneet Amerikan rahat, 11 ja risat, ja sanoa, että olutta koko rahalla. Vähän tarjoilija siinä ensin nikotteli, mutta ei siinä lopulta kovin kauna mennyt kun meillä oli kummallakin vähän runsaan puolen litran amerikkalaistyyliset olutlasit ja 10,50 ostokuitti. Kiittäen siivosi tarjoilija pöytämme sille levittämistämme kolikoista ja muutamasta paperirahasta.
Koneessa olivat harmiksemme poistaneet kolmenkymmenen esitettävän elokuvan joukosta tuon niin vauhdikkaan Mamma Mian. Tullessa olimme sen ehtineet katsoa vain kolme kertaa ja olisimme niin mielellämme sen vielä nähneet. Mutta kun ei niin, niin ei. Kotiinpaluumatkalla jäikin näin aikaa miettiä, mitähän olen vielä jäänyt kertomatta?
Melko paljon olimme viettäneet aikaa maantien päällä. Hotelliin tulimme pääsääntöisesti myöhään illalla ja syödäkin piti. Melko vähän pääsimme siis seuraamaan mitä maassa ajatellaan nyt presidentinvaalien ratkettua. Ihmiset joiden kanssa sain tilaisuuden asiasta keskustella eivät siitä kovin paljon innostuneet keskustelemaan aiheesta vaan nopeasti keskustelu siirtyi muille alueille. Lehtiä toki luimme mutta melko vähän niihin aikaa jäi. Hotellin tv luonnollisesti antoi yhden mahdollisuuden arvioida sitä miten amerikkalaiset suhtautuvat asiaan. Toki tarjonnan seuranta oli vähän vinoutunutta johtuen siitä ajankohdasta jolloin meillä oli televisiota mahdollista katsoa ja toisaalta mihin aikaan sitä katsoin lähinnä jet lackista johtuen.
Tv:n tarjonta tuotti jonkinlaisen pettymyksen joskin tuottaa mitä ilmeisemmin melko olennaisen kuvan tästä yhteiskunnasta kuten kai minkä tahansa maan television seuraaminen. Tässä maassa uskonto on esillä hämmästyttävässä määrin. Edellä jo taisin puhua siitä rahan ja Obaman kiitospuheen lopusta kertoessani. Tv:ssä uskontoa tarjotaan monella kanavalla. Illasta aamuun vähän varttuneempi mies lukee raamattua mahtavan kirjoituspöydän takaa. Selittää, tulkitsee ja analysoi mitä moninaisempia asioita selaten raamattua. Vaikuttavaa jos ei ajattele omilla aivoilla. Toisaalla nainen myy hebreankielen kurssia, jonka hän on kaikkien Amerikkalaisten parasta ajatellen tehnyt. Tuon CD kurssin lisäaineistoineen saa muutaman kympin edulliseen hintaan. Hinta laatusuhde on epäilemättä asiakkaan puolella, pääseehän sen jälkeen lukemaan raamattua alkukielellä ja uskonnon viesti näin vain vahvistuu. Esimerkkejä hebreankielisen tekstin voimasta kyseinen kurssin tekijä kykenee osoittamaan useita. En tee ostopäätöstä.
Muuten tv tarjoaa edellä mainittujen paikallistelevisioiden aamutarjonnan, sään, liikenteen ja talouden lisäksi eri ikäisiä amerikkalaisia elokuvia, meilläkin tuttuja sarjoja tyyliin Vaimoni on noita tai Monk. Noista liikenneohjelmaista tai liikenteen seuraamisesta vois vielä mainita mielenkiintoisen piirteen. Niitä tulee aamulla jo klo puoli kuuden aikaan aamulla. Niin liikenneruuhkia jo siihen aikaan, taitavat amerikkalaiset mennä aikaisin töihin. On myös rajatulle katsojakunnalle suunnattuja ohjelmia kuten, naisille keskusteluohjelmaa siitä mikä on oikea aika mennä naimisiin ja sekaan mainoksia timanttisormuksista ja kynsienlaitosta. Miehille, miten niin vain miehille, no stereotypiat jyllää, urheilua monelta kanavalta yhtä aikaa. Pääasiassa tuota jalkapalloa, sitä amerikkalaista, joka on alkanut kiinnostaa minuakin. Yhden ohjelmatyypin puuttuminen on silmiinpistävää Tv:ssä. Täällä ei siitä kanavatarjonnasta mikä hotelleissa tarjotaan ilmaiseksi ole juuri lainkaan musiikkia tarjoavaa kanavaa. Huomio hämmästyttää kun meillä niitä tuntuu olevan monia MTV:tä Voicesta ja vastaavista alkaen.
Suurimman pettymyksen, jos niin voi sanoa muodostaa sekä televisiossa, että lehdistössä Obaman esilläolon vähäisyys. Enemmän amerikkalaisia näyttää tässä uudessa presidentissä kiinnostavan hänen vaimonsa Michel. Moni kanava tuntuu povaavan tai toivovan hänestä uutta Jackieta. Saan itseni kiinni ajatuksesta, kun ei vain kokisi Jackien kohtaloa murhattuine miehineen. Lasten koulu kiinnostaa myös ja saa toimittajat spekuloimaan mikä koulu kykenee tarjoamaan näille yhteisön yläluokan edustajien lapsille kouluympäristön jossa he saavat mahdollisuuden käydä koulua tavallisen koululaisen tapaan. Panen merkille miten tässä maassa kannetaan huolta lasten koulunkäynnistä. Toisaalta mieleen tulee muutaman vuoden takainen keskustelu tavallisessa koulussa opettavan opettajan kanssa. Hän opetti yläasteikäisiä oppilita koulussa joka ei sijainnut kovin lähellä Valkoista taloa. Eräs suurimmista ongelmista hänen koulussaan oli kun yläasteikäisistä oppilaista lähellekään kaikki eivät osanneet lukea. Tästä ei politiikan ajankohtaisohjelmissa näytetty keskustelevan.
Obamaa enemmän televisiossa esiteltiin Sarah Palinia. Palinia seurattiin jopa kotiin Alaskaan saakka. Poliittisten puheiden ja keskusteluohjelmien lisäksi yksi kanava oli lähettänyt toimittajan kuvausryhmineen katsomaan kuinka Sarah, perheenäiti, teki perheelleen muhkeassa keittiössään illallista. Sitä siinä tuijotettiin parhaiden kokkiohjelmien tapaan. Päälle toimittaja analysoi kuvaa tuosta poliittisesta julkkiksesta. Oli kuulemma ihmeellisen tavallinen suurperheen äiti joka muiden kaltaistensa tavoin huolehti esimerkillisesti perheensä hyvinvoinnista ihan konkreettisella tavalla pesemällä pyykkiä ja laittamalla ruokaa. Hämmästyttävän edustuskelpoisen näköinen tuo nainen esiintyi tuon kaiken varmasti kovan kiireen keskellä. Ihmettelen, olimmehan itse pyörittäneet kuusihenkistä perhettä, mutta jätän nyt sen suuremmin kommentoimatta. Joka tapauksessa Palinin mahdollista ehdokkuutta siinä enimmäkseen arvuuteltiin ja pyöritettiin kuuluisaa nauhaa jossa Sarah päästää suustaan noita sammakoita. Mehevin kai tuo, ”mitä eroa on jääkiekkoäidillä ja Pitbull terrierillä…huulipuna”. Räväkkää, terävää ja ehkä myös osittain totta, mutta ei kai kovin poliittisesti fiksua. Tai sittenkin, ehkä ei kuitenkaan niin hassua, sillä nythän spekuloidaan hänen mahdollisesta ehdokkuudestaan. Politiikka on ihmeellistä, ei koskaan voi tietää mikä naula vetää.
Välilasku Kööpenhaminassa. Kone Helsinkiin on viimeistä sijaa myöten täynnä, emmekä jaksa oikein rynnätä ensimmäisten joukossa koneeseen. Koneen ovella saan käteeni lehtitelineen viimeisen Iltalehden. Kiva lukea lehteä omalla kielellään. Kontrasti on silmiinpistävä. Lehdessä on koko sivun kuva Hilary Clintonista ja spekuloidaan hänen ulkoministeriydestään. Myös Obama on päässyt kuvaan tuolla veteraanipäivänä otetulla valotuksella. Sama kuvan näimme USA Today lehdessä, mutta paljon pienempänä ja mustavaloisena. Suomessa saamme kokosivun ylittävästä kuvasta, että tuolla sodassa kummatkin jalkansa menettäneellä naisella, joka Obaman kanssa laskee seppeleen, on toisen tekojalan rakenteeseen maalattu Amerikan lippu. Isänmaallista ja vaikuttavaa, taas.
Koneen kapteeni ilmoittaa, että aloitamme laskeutumisvalmistelut Helsinkiin. Tälle lennolle ei sattunut SAS:in suomenkileistä kapteenia ja ilmoitus tuli vain englanniksi ja ruotsiksi. Mutta ei se haitannut sillä suomineito näytti armaat äidinkasvonsa heti kun poistuimme lentoterminaalista odottamaan linja-autoa. Marraskuinen sunnuntai-ilta, muutama aste plussaa, ja vesisade. Tervetuloa kotiin.

Seattle, hyvästi vai näkemiin

Matka kaupungin vanhaan osaan 1st Avenueta itään ja alamäkeen. Matkalla oli matkustajaterminaali josta laivat lähtivät lahden toiselle puolelle Bainbridge Islandille. Maata pitkinkin pääsi, mutta se merkitsi huomattavaa kiertoa vilkasta moottoriteitä pitkin. Lauttasatama olikin vilkas ja toi mieleen Hong Kongin saaren ja mantereen Kowloon välisen liikenteen. Laivat olivat täällä suurempia ja ottivat kyytiin myös autoja. Matka oli pidempi mutta laivat maalattu samoin vihrein ja valkoisin värein.
Vanha kaupunki ei sijaitse kaukana vain sen, ehkä puolen mailin päässä market -alueesta. Talot ovat todella paljon kauniimpia koristeellisine leikkauksineen ja matalampina, tavoitettavampina. Otin muutaman kuvan löysin kauniin hotellin alakerrasta baaritiskin ja huuhtelin kurkkuni virkistävällä ohrajuomalla. Ansaitun lepohetken jälkeen lähdin kohti sopimaamme kohtaamispaikkaa jonne saavuin minuutin etuajassa. Noudimme laukkumme hotellista ja starttasimme automme. Päivä oli jo yli puolen, mutta vielä ei ollut tarvetta kiirehtiä lentokentälle. Ajoimme siis hetken kaupunkia ristiin rastiin. Kävimme näkötornin juurella, mutta emme enää välittäneet mahdollisista siltä avautuvista näkymistä. Ajoimme vähän etäämmälle keskustasta ja löysimme idyllisen asuntolaivojen alueen Montlaken kaupunginosasta. Taas mieleemme tuli tuo kaupungin nimeä kantava elokuva. Olisin halunnut käydä ottamassa laiturin päästä kuvan, missä laiturin varressa puolenkymmentä asuntolaivaa kellui toinen toisissaan kiinni. Ilmeisesti en ollut haaveineni ensimmäinen, sillä jokaisen laiturin alkupäässä oli portti johon asukkaat olivat sijoittaneet postilaatikkonsa. Laituri alkoi myös portilla, jossa ankarasti kiellettiin astumasta laiturille ja yhtä ankaria oltiin viatonta kameraani kohtaan. Toisaalta ymmärrän, en minäkään siitä pitäisi jos kotikatumme olisi jatkuvan uteliaiden valokuvaajien kansoittama. Toisaalta kun ajattelen asiaa tarkemmin, niin olisi se ihan kiva jos edes joskus joku ihan vain uteliaisuuttaan poikkeaisi kotikatumme umpitiellä. Tässä vaiheessa aina herään ja lasken…ei nyt meni asiattomaksi.
Joka tapauksessa oli hauska, että eksyimme tänne ja näimme tämän alueen, eksoottista. Nyt kuitenkin alkoi tuntua, että olimme tällä matkalla saaneet maljamme täytenä ja aika lähteä täältä katsoen kohti auringonnousun maata. Matkalla kävimme ottamassa kameran rikkoutumisen vuoksi ottamatta jääneet kuvat kaupungin siluetista, ei pääse kukaan sanomaan, ”tuskin olette koko paikassa käyneet”. Vielä kerran eksyimme, tai no ajoimme harhaan. Lentokentällä seurasimme kylttejä, jotka ohjasivat lentokentän halliin ja vuokra-autojen palautukseen. Tietenkään meidän autovuokraajamme ei ollut ottanut autojen säilytystä varten kallista hallipaikkaa vaan se sijaitsi vähän lentokentän ulkopuolella. Hyvä sillä varmasti kalliimpi vuokra olisi peritty meiltä kalliimpana autovuokrana. Saimme kuitenkin ajo-ohjeen joka amerikkalaiseen tapaan oli niin epäselvä, että vielä kerran oli erehtymisen mahdollisuus, jonka erehtymisen kyllä lopulta onnistuimme välttämään. Auton luovutus sujui ongelmitta, niin kuin olettaa saattaa, sillä ei meille auton kanssa ollut ongelmia ollut. Mittarilukema oli karttunut lähes 1800 paikallisella mittayksiköllä. Mietin oliko siitä syytä olla ylpeä vai vähän häpeissään, mutta ei moista jaksa kauaa miettiä. Matkalaukut ja viime hetken ostoskassit meitä vierellä odottavaan bussiin ja Malesiasta kotoisin oleva kuljettajamme, jonka seikan saimme lähes välittömästi tietää, onnitteli meitä. Luonnollisesti olimme valinneet hyvin kun olimme tulleet Seattleen, mutta erityisen hyvin koska olimme tulleet nyt. Kesällä sesongin aikaan autonvuokra, hotelli ja muut palvelut maksoivat huomattavasti enemmän kuin nyt. Olimme lisäksi onnekkaista kun nyt ilma oli vuodenaikaan nähden niin kirkas. Tyytyväisinä onnittelimme myös itseämme kaikin puolin onnistuneesta matkasta. Toki pitäisi ottaa huomioon, että luottokorttilasku saapuisi aikanaan, mutta juuri tuolla hetkellä emme olleet köyhiä emmekä kipeitä.

Seattlessa sataa.. eiku, ei sada aina

Seattlessa sataa, se ei liene enää kenellekään epäselvää, lokakuulta huhtikuulle kahta päivää lukuun ottamatta. Perjantaille 14 ja lauantaille 15 marraskuuta sitten sattuivat nuo harvinaiset ilmat. Seattle kai pyyteli anteeksi saapumispäivämme surkeaa keliä. Ilma oli kuiva ja osin aurinkoinenkin. Näin pohjoisessa ei ollut yhtä lämmin kuin Kaliforniassa, mutta ilman päällystakkia tarkeni aivan mainiosti, ja kadulla tuli joku lämminverinen pelkkä T-paita verhonaan.
Kaupunkiin ajoimme, kerran käyneinä ja useasti eksyneinä, tällä kertaa mallikkaasti. Päivänvalokin inhimillisti kovasti mahdollisuuksia löytää sinne minne haluaa. Haimme hotellia samasta suunnasta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Toiveikkaina ajattelimme, että jonkin verran lähempänä keskustaa olisi tällä kertaa hauska löytää majapaikka. Kuudes avenue ja sen nimeä kantava Inn aivan keskustan tuntumassa. Ennakko-oletukset hinnan kallistumisesta ensimmäisen yömme hotellista olivat kuitenkin vääriä. Hinnaksi tuli 15 dollarin autopaikkoineen lähes sama kuin vertailukohteeseemme. Ainoastaan aamupalan verran hävisimme, sillä tässä hotellissa se tarjottiin erillistä korvausta vastaan. Mutta ei hätää sillä illalla jalan kaupunkiin tutustuttuamme löysimme Public Marketin alueelta monta houkuttelevan näköistä ravintolaa jotka ikkunoissaan mainostivat jo aikaisesta aamusta alkaen tarjottavia aamupalojaan. Nyt oli sekin homma hanskassa.
Illalla tutustuimme kaupunkiin sen katukuvaan, kaupalliseen tarjontaan sekä vaatetuksen, muonituksen että nesteytyksen osalta. Söimme illallisen siinä samassa ravintolassa, jossa ”Sleeples in Seattle” elokuva on kuvatta, oletamme. Juomapuoli oluen osalta on rennompaa kuin kotikonnuilla. Pöytään isona oluena tuodaan kahdeksan ja puolen desilitran kiulu, oikea tuoppi. Kelpaa siitä siemaista kunnon siivu palan painikkeeksi, ei tule ensimmäisestä kulauksesta pohja vastaan. Iltakin on vielä nuori ja menossa Happy Houeriksi kutsuttu alkuilta. Hyvän ja huomaavaisen tavan mukaan yhden maksamalla saa juoda kaksi. Olisi sen ensimmäisen kuulemma myös saanut yksinään puoleen hintaan, mutta hitaamman puoleisena en sitä heti huomannut, onneksi.
Viimeisen Amerikan iltamme vietimme vielä iltakävelyn muodossa. Täälläkin oli jonkin verran kodittomia ja puistojen puutteesta, josta kerron myöhemmin lisää, johtuen he ovat asettuneet jokaiseen vähänkin leveämpään jalkakäytävän osaan tai pienellekin aukiolle. Päivi oli kysellyt monesta paikasta Obaman vaalinappia. Te tiedätte ne pyöreät pellinpalat jotka hakaneuloin puhkaisevat hienot vaatteet, jotta heti prikan poistamisen jälkeen varsinkin naisväen pitää saada uutta kretonkia pilalle menneen tilalle. Onneksi ei löytynyt. Niitä vaimoni rohkeni kysyä jopa noilta kadunkulmien vähänkin arvoaan säilyttäneen roinan kerääjähenkilöiltä. Olen joskus antanut itselleni kertoa, että tuon asunnottomien, varsinkin mustien, joukon auttaminen on lähes mahdotonta. Tuota taas oli silloin mahdotonta ymmärtää sillä tästä maasta oli tehty vieläkin mahdottomampia asioita, kuten lähetetty mies vai oliko niitä kaksi, jopa kuuhun. Tässä maassa ei mikään voi olla mahdotonta. Joka tapauksessa selittävät, että nuo henkilöt kun eivät jostakin syystä osaa edes maansa kieltä. Koetimme heiltä, moneltakin, kysyä, mutta sellaisen havainnon kuvittelin tehneeni, että vastaukseksi saimme vain jonkinlaista mölinää josta ei erottanut yhtään ainutta erillistä sanaa. No saattoi toki syy olla enemmän kuulijoiden kieltä ymmärtämättömyydessä. Joka tapauksessa Päivi jäi ilman Omaba nappiaan, mutta kuin ihmeen kaupalla löysi, nii’in löysi, kadulta Palinin kuvalla varustetun napin. Ennen kuin se ehti lähteä kädestä paljon nopeammalla vauhdilla kuin siihen tulla, niin Päivi ehti lukea mitä siinä luki. Teksti kuului, ”Palin for Obama”. Amerikkalaisilla on näemmä huumorintajua, nappi sai jäädä.
Huvitusten suhteen respa kovasti valitteli sen illan tarjontaa, ei urheilua, ei konserttia, ei teatteria, vain ja ainoastaan elokuvia tai kaupungilla kävelyä ja ravintolassa istumista. Huomenna illalla olisi lähtö kotiin ja kaupunkiakin aioimme vielä katsastaa. Ratkaisumme, hotellin kaapeliverkon tarjoamat elokuvat ja pari pussikaljaa ja sitten nukkumaan.
Olivat illalla luvanneet tulla myymään kukkiaan, hedelmiään, lihaansa, kalaansa, viiniään, neulomuksiaan, kuviaan, lehtiään, kahviaan ja kaikkia muita tarpeellisia ja tarpeettomia tavaroita aamupalapaikaksemme valitsemassamme Puplic Market kauppahallia mustuttavassa miljöössä. Aikainen lintu madon nappaa, ja aloimme ansaita palkkiotamme aikaisesta ylösnousustamme. Aamupalalla, ei niin kovin kummoisella, olimme erinomaisella ikkunapaikalla. Paikaltamme avautui auringon valaisema avara maisema kaupungin edustan merialueelle ja satamaan. Merimaisemaa on aina rauhoittavaa katsella.
Aamupalan jälkeen teimme työnjaon ja vedimme pitkää tikkua. Päivi sai pitkän ja lähti ostoksille täydentämään vielä vähän vajaana olevaa tuliaisvuortamme. Myös minulla kävi tuuri, sillä sain pitkän myös minä. Lähdinkin mielissäni katselemaan mielenkiintoisia kuvauskohteita niistä osista kaupunkia joissa en ollut vielä kameran kanssa käynyt. Kävin kuvaamassa kauppahallialueelta kaikkein mielenkiintoisimmat kohteet, kalatiskit. Siinä heti, aivan aitiopaikalla, oli kaikkein mielenkiintoisin. Poikia, siinä kolmenkymmenen tienoilla, kurahousuissaan ja kumisaappaissaan pitivät showta tai ainakin ääntä kiitettävästi yllä. Tiskin takana 3-4 heistä piti huolta asiakkaiden ostosten paketoimisesta ja rahastamisesta. Pari kolme tiskin tällä, asiakkaiden, puolella olivat varsinaiset ”myyjät”. Kun he saavat asiakkaalta tilauksen niin alkaa show. Kovaan, sanon siis kovaan, ääneen kalat myynyt ilmoittaa pakkaajille kuinka monta kalaa tai kuinka monta kiloa kukin asiakas on ostamassa. Yhteen ääneen koko porukka kuorossa siis huutaa, että kaksi kiloa pikkusiikaa tarkoittaa viittä kalaa. Samalla alkaa tiskin tältä asiakkaiden puolelta asiakkaiden nähtäväksi asetettujen kalojen joukosta lentää peräjälkeen viisi siika korkeassa kaaressa tiskin toisella puolella niitä kiinni ottavalle pakkaajalle. Kun viisi kalaa on puntarilla niin kiinniottaja ilmoittaa, että vielä yski jotta tilattu paino saadaan kasaan. Samalla sekunnilla koko kuoro huutaa, että yksi kala vielä, ja samalla hetkellä lentää viimeinenkin kala puntarin luona odottavalle pakkaajalle. Seuraavalla hetkessä huuto taas yltyy ja ilmassa lentää 3-4 kilon lohi. Kiinniottaja on jo ottanut käteensä kalaa varten pakkauspaperin ja kala putoa siististi hänen käsiinsä ja saman tien puntarille. Pojilla on silmin nähden hauskaa ja taitavat nauttia viihdyttävästä työstään. Myös yleisöllä, joista vain osa on asiakkaita, minä mukaan lukien, on innostunut ja ihasteleva ilme kasvoillaan. Kerrassaan riemukasta nähtävää.
Aikansa sitä katsoo, mutta sitten turisti janoaa nähdä uutta. Käyn rannan puolelle rakennetulla terassilla josta on paljon rajatumpi näköala kaupunginlahdelle ja palaan sisään ja jatkan etelään sisäkäytävää pitkin. Eteeni nousee oluen käymisastioita kaiteen takaa ja näen alapuolella olevan kerroksen muodostuvan kapakaksi. Olisiko se sittenkin niin, että täällä ne otokset otettiin siihen elokuvaan jonka edellä mainitsin? Ei sitä ehdi kauaa miettiä sillä edessä kajastaa tuttu näky, Marimekko. Liikkeen nimi on suomalaisittain Tuuli ja omistaja, kolmekymmentä vuotta Amerikan länsirannikolla asunut alun perin Pöljältä kotoisin oleva nainen puhuu luonnollisesti suomea. Jo toinen suomalainen lännessä elantoaan ansaitseva, pitää kysyä miksi.
En kuitenkaan kysy, vaan tiedustelen miten Marimekko myy. Saan tietää, että Amerikkalaiset juoksevat trendien perässä. Tähän kuvioon Marimekko sopii hyvin. Eletään retro-aikaa ja 60 –luvun muoti on tämänkin päivän muotia jos vaan tuote on kunnossa. Marimekko on saanut uutta puhtia alleen. Vaikka en saakaan tietää onko syy Paakkasen vai vasta Ihamuotilan, ilmeisesti jo ensin mainitun, niin saan tietää, että nyt menee hyvin. Merkki on hyvä, liikepaikka on hyvä, trendi suotuisa ja Amerikkalainen ostaa. Hyvä, että menee hyvin, mutta kun viestit kotimaassa ovat kertoneet, että tämä maa on niin kuralla. Kuralla onkin ja siitä merkkinä se, että ensimmäisen kerran koko kolmenkymmenen vuoden aikana, viime viikolla liike ja sen omistaja oli tullut ryöstetyksi. Afrikkalaisperäinen mies oli päivän aikana käynyt kolmeen kertaan käynyt liikkeessä. Viimeisellä kerralla vähän ennen sulkemista oli sitten lyönyt aseen tiskille ja sanonut, että rahat ja tuo laukku. Myyjä kertoi antaneensa rahat, mutta kieltäytyneen laukusta luopumisesta. Oli ryöstäjä ymmärtänyt, kun syyksi oli sanottu sen hankkimisen valtava vaikeus. Ei niin kovin sydämetön ryöstäjä. Ei oltu saatu kiinni vaikka ryösteli alueella myös takseja. Näin eletään Amerikassa.
Samalla siirtyi keskustelu pohtimaan amerikkalaisen ihmisen mielenlaatua. Sanoi, ettei saanut amerikkalaisilta ”ystäviltään” juurikaan osanottoa, vaan enemmänkin asioiden neutraalia toteamista ja asenteen, jokainen huolehtikoon itsestään. Parhaat ystävät hänellä olivatkin kotoisin Afrikasta ja Aasiasta joissa suomen tapaan ainakin jonkinlaista roolia perhe ja toisista välittäminen ja huolehtiminen vielä näyttelee. Samanlainen tuntui hänen mielestään olevan tunnelma tuon finanssikriisiksi kutsutun tilanteen ympärillä. Köyhät tietenkin asiaankuuluvasti köyhtyvät edelleen. Rikkailla menee aina ja kaikissa tilanteissa hyvin. Tilanne näyttääkin tässä suhteessa olevan taas sellainen, että rikkaat perkaavat ylöspäin varallisuustilastoissa pyrkivien keskiluokan edustajien edut ja omaisuuden itselleen. Keskiluokkakin tässä kärsii, mutta amerikkalaisen unelman myytin kyllästäminä kukaan ei tee asialle mitään vaan kukin huolehtikoon itsestään.
Kiinteistöjen hinnat ovat pudonneet ja nyt vauras luokka odottaa otollista hetkeä ja ostaa huutokauppaan tulevat kiinteistöt tässä tilanteessa pilkkahintaan. Jollakin aikavälillä asiat kuitenkin muuttuvat ja rikkaat rikastuvat taas lisää.

Tontin pienuus ei estä rakentamasta suurta.

Toisaalta Seattlessa tällä hetkellä keskustassa rakennettiin hienoja pilvenpiirtäjiä, joka oli hyvä asia. Kaupunkisuunnittelu oli kuitenkin epäonnistunut siinä, että kaupunkilaisille ei oltu rakennettu paikkoja, puistoja joissa voisi viettää rauhallista hetkeä keskustassa. Myös ranta oli pilattu moottoritiellä joka oli vallannut rantakaistaleen siten, että sen aiheuttama meteli karkoittaa kaikki jotka uskaltautuvat sinne rakennettuun puistoon. Puistossa ei voinut huutamatta keskustella, niin äänekästä autojen liikenne tuolla alueella. Erityisen ilon ja ylpeyden aihe kaupungissa oli sen vanha osa. Tuo osa sijaitsi tuosta liikkeestä puolen mailin päässä. Se oli ollut kymmenen vuotta sitten tapahtuneessa maanjäristyksessä. Seitsemän ja puolen Richterin voimalla se oli runnellut erityisesti tätä osaa kaupungista, mutta se oli siitä kuitenkin kaupunkilaisten iloksi säilynyt. Onneksi Suomi sijaitsee peruskalliolla.Minuakin alkoi tuo osa kiinnostaa sillä muuten tätä Market aluetta lukuun ottamatta näytti kovin uudelta, betoniselta ja luvalla sanoen liian steriililtä. Kiitin kovasti keskustelusta ja toivotin hyvää jatkoa niin liiketoiminalle kuin muutenkin. Jäin vielä huonoa omaatuntoa potemaan siitä, etten tainnut ottaa huomioon, että hänet oli viikko sitten ryöstetty, mutta lohdutin itseäni sillä, ettei hän ainakaan päällisin puolin tuntunut siitä perin pohjin järkyttyneen.

Oregon Portland, satama maalla?

Tältä tieltä palaamme tielle 5 ja suuntaamme kohti Portlandia, maalla olevaa satamaa, arvelemme. Kaupunki sijaitsee valtavan Golumpia joen varrella ja siten päättelymme tuntuu hauskuudestaan huolimatta järkevältä. Oli kuinka oli kaupunkiin pääsee helposti, mutta hotellin löytäminen ei. Ajettuamme kaupunkia aikamme ristiin rastiin ja löydettyämme ainoastaan Parisin isän Hiltonin, päätämme luovuttaa ja kysyä apua. Kaksi poliisia neuvoikin meidät toiselle puolelle jokea jossa heidän mukaansa olisi hotelleja enemmän. Portland vaikutti näin alkuillasta kovin vilkkaalta, kansaa oli liikkeellä. Näimme myös paljon laitapuolen matkaajia jotka silmiinpistävästi olivat valkoisia. Hävetti stereotypia jossa olin rakentanut kuvan, että Amerikassa köyhiä ovat vain tummaihoiset. Poliisitkin vahvistivat, että kaupungissa on paljon asunnottomia joita näimme paljon kadunkulmissa ja jopa vilkkaan sillan alla jalankulkutiellä asettumassa pahviensa päälle nukkumaan.
Hotelli oli sitten upeimmalla paikalla tähänastisista, joen toisella rannalla rinteessä ja huoneesta upea näkymä vastarannalla olevaan keksikaupunkiin. Täällä olimme mielellämme halvempaan hintaan kuin keskellä kaupunkia ilman maisemaa. Raitiovaunukin meni aivan hotellimme vierestä ja ilmaiseksi kuljetti meidät muutamassa minuutissa keskikaupungille, hienoa palvelua. Keskustassa oli tietenkin nuoriso liikkeellä ja kapakoissa joissa näytettiin, niin sinä jo tiedät, Amerikkalaista jalkapalloa. Siellä se nuoriso, oli siellä meidän ikäisiäkin, ettei sen puoleen, katsoi ja hurrasi kun New Yorkilainen seura pelasi New Englannin seuraa vastaan. Joukkueet siis toiselta puolelta mannerta ja nämä jaksaa hurrata kun tilanne on tiukka. Tuossa pelissä on jotakin joka kiinnostaa niitä yli kaiken. Tarjoilija naurahtaa meille kun esitämme teoriamme kaupungin nimestä ja sanoo, että kaupungin noin miljoona ihmistä elää palveluammateilla mutta kaupungissa on myös paljon teollisuutta ja mm. Niken, Adidaksen ja Microsoftin suuret toimistot. Että sellainen kaupunki. Aamulla lähdimme kahden banaanin voimalla kohti Seattlea. Teimme pari pysähdystä ensin rasvaisella aamupalalla, sitten kahvilla ja katsastamassa oliko kaupoissa myytävää, ja lopuksi saavuimme Seattleen. Mutta siitä kertoakseni aloitan uuden luvun huomenna.

Median masinoima lama?

Poikkesimme tuolla retkellämme hetkeksi aikaa päätieltä ja saimme vähän makua tavallisesta pikkukaupunkielämästä Amerikassa. Tv täällä ja meillä nostaa esiin valtavan laman jossa kiinteistöjä on kuulemma myymättä joka paikka pullollaan. Kyllä me tällä matkalla muutaman kyltin näimme, mutta ainahan taloja myydään on sitten lama tai korkeasuhdanne. Onkohan tavallisen ihmisen kannalta tässä vouhotuksessa taas mitään laitaa. Median kehittämä juttu ja kansa elää omaa elämäänsä.

Kattokaa ku pitkä juna, neljä veturiaki

Huoltoasemalla kysyin miltä talous näyttää. Vastaus liittyi enemmänkin veroihin, maksuihin ja erilaisiin määräyksiin kuin siihen, että ihmiset eivät ostaisi. Kahvilanpitäjäkin, Starbucksin franchising yrittäjä huokasi kysyttäessä, että nyt, Jumalan kiitos, menee vähän paremmin. Mistähän ne aina saa tuon jumalan mieleensä? Maksaessani omaa kahviani huomaan, rahassaankin lukee ”In Good We Trust”, ei siis ihme, täältä.Kahvia nämä muuten näyttävät juovan, alkaa pelottaa, että saatamme menettää eniten maailmassa kahvia juovan maineemme. Jokaisen lienee siis syytä lisätä päivittäistä kahviannostaan, ettei meiltä viedä tätäkin maailmanennätystä. Joka tapauksessa ykköstilan jahtauksessa ollaan täällä tosissaan. Valtavan paljon on noita yllämainittuja kahviloita ja kahvia myydään drive in tyyliin suoraan autoon, jos ei viitsi nousta autostaan siksi ajaksi. Olisiko tuossa bisnesideaa meille suomeen, mene ja tiedä.

Asuntovaunukeidas nimeltään Jungtion City

Aamulla heti miten, aivan Reddingin jälkeen tie alkaa nousta vuorille. Tullaan Oregoniin ja Lämmin Kalifornia jää taakse. Noustaan pilveen ja saadaan vettä niskaan. Näkyvyys menee melkein nollaan, mutta ei se haittaa. Liikenteen virta luonnollisesti hidastuu, mutta sujuu ongelmitta. Kyllä nämä tämän osaaja, mutta siitähän jo kirjoitin. Taas kun näkee jotain niin silloin tällöin näkee tien vieressä kauppoja joissa myydään noita asuntovaunuja. Jollakin tavalla ne parkissa ollessaan levittävät itsensä niin, että silmin nähden ne vievät enemmän tilaa. Sillä tavalla sisällekin sitä näytetään saavan huomattavan mukavat oltavat. Päätetään, mennä katsomaan.
Eugenen paikkeilla nähdään pieni piha jossa noita vanuja näyttää olevan ja aidassa kyltti open. Kerran ennekin käännyttiin samanlaiseen mutta siellä olivat portit kiinni. Nyt ei tainnut olla kaikkein vilkkaimman sesongin aikaa. Ajetaan siis ensimmäiseen vaunukauppaan, jossa laiska myyjä tekee palveluksen. Kun kerroimme asiamme ja kiinnostuksemme nähdä vaunuja sisältä, niin tuo kaiteeseen nojaileva mies sanoi. Kyllä hän asiakkaille vaunut avaa, mutta menkää te seuraavaan kaupunkiin Jungtion cityyn, siellä kuulemma meidän laisetkin päästetään vaunuihin. Junktion City vastaanottaa meidät uusitulla kyltillä joka julistaa, että täällä asuu 4450 asukasta, viehättävää.
Satojen ja taas satojen vaunujen sijaan huomaamme pääkadulla kolme neljä liikettä jotka myyvät vaunuja mutta myös asuntoautoja. Ei myytävien vaunujen luku ihan kaupungin väkilukuun yllä mutta satoihin kyllä jos kaksikin on monikossa. No eipäs vähätellä, sillä paljon niitä oli. Ensimmäisessä liikkeessä meitä vastaan tuli Patrik niminen vaunumyyjä joka sanoi myyneensä vaunuja nyt seitsemäntoista vuoden ajan. Miehen täytyi pitää siitä. Vaunumyynnillään hän oli elättänyt viisi lastaan joten ei niin paha bisnes. Nyt oli jo osa lapsista maailmalla ja se urakka voiton puolella, tunsimme sympatiaa.

Kun kysyimme miten täällä oli tällainen vaunumyynnin keskittymä. Joskus ennen, aivan aluksi tällä alueella oli ollut kaiken kaikkiaan neljä eri tehdasta jotka olivat tehneet kyseisiä vaunuja. Luonnollisesti kun vaunuja tehtiin, niin niitä myös myytiin paikkakunnalla. Sen jälkiseurausta paikkakunnalle oli jääneet nämä liikkeet sillä maine säilyi vaikka vaunut nykyään tehdään muualla. Amerikkalainen Kiinailmiökö, en huomannut kysyä.

Itse vaunut oli kyllä hulppeita. Patrik sanoi kyllä myyvänsä mallistossa ja pihalla olevia pienempiäkin vaunuja paljon, sillä mitä isompi vaunu sen rajoitetumpaa sen saaminen eri paikkoihin on. Puolensa siis tälläkin. Kysyimme tältä myyjältä joka liikkeen kautta myy noin 2000 vaunua vuodessa, että onko lama vaikuttanut ja toisaalta millainen lupa tai ajokortti pitää olla, että saa tällaista möhkälettä vetää. Viimeinen kysymyksemme sai hänet nauramaan, sillä hän myy vaunun kenelle tahansa jolla on siihen varaa ja auto jolla sen saa vedetyksi pihasta, mutkatonta. Edelliseen Patrik ei virkannut oikein mitään, viittasi vain siihen, että nyt oli polttoineen hinta vähän laskenut ja se ei enää ole niin suuri kauhistuksen aihe.Itse vaunuihin tutustuminen oli avartavaa. Jo aivan pienimpiä lukuun ottamatta vaunuissa on levennysosa. Levennysosa saadaan vaunun pysäköimisen jälkeen työnnetyksi ulospäin. Joissakin malleissa noin 50 senttiä mutta suurimmissa jopa metrin. Vaunun paino rajoittaa ulostulon mittaa, eli mitä painavampi vaunu sitä suuremman painopisteen siirron se sallii, loogista. Ulosvetomahdollisuus on usein käytetty joko makuutilan tai ruokailutilan kohdalla vaunun levittämiseen. Suurimmissa kummankin kohdalla. Seinän liikuttaminen tapahtuu sähkömoottorin avulla. Kovasti tuolla systeemillä saadaan avaruutta ja lisää tilaa vaunuun. Sen verran asuntoautossa olleena osaan arvostaa tuota levityksen aikaansaamaa tilaa. Ilman sitä tahtoo olla niin, että yhden seistessä vaunussa kaikkien muiden pitää istua. Näissä vanuissa mahtuu pieni porukka jopa tanssimaan. No nyt on paras lopettaa, ettei juttu leviä käsiin, ja kiittää Patrikkia näiden hintaluokaltaan 20-50 tuhatta maksavien vaunujen esittelystä. Lopuksi hän toivotti meille hyvää matkaa ja sanoi, että jos tiedämme jonkun jolla on tarvetta vaunulle niin ohjaisimme hänet tänne Jungtion cityyn.

Hyvästi San Francisco ja kukka pois tukasta

Oakland Bay Bridge löytyi melko helposti, ja oli aika ottaa kukka tukasta Tältä tieltä näimme vielä viimeisen kerran Alakaupungin pilvenpiirtäjät ja mietimme mitenhän ne selviävät seuraavasta maanjäristyksestä jota tunnutaan ainakin kaikissa matkaoppaissa ennustavan tapahtuvaksi ennemmin tai myöhemmin. Sillan jälkeen maksuksi ilmoitettiin 4 dollaria ja sen jälkeen olimme ”On a Road Again”.

Ensin opasteita seuraten, tietä 80 pohjoiseen ja kohti Sacramentoa. Tie kulkee tiiviisti betonikourussa, mutta sen verran näkee, että tuo luonnon muovaama satama on juuri siinä käytössä. Joka puolella rannat on täytetty erilaisin varastorakennuksin ja laiturein, melkein loputtomiin. Toisella puolen moottoritien, rinteellä pienet omakotitalot peittävät sen pinnan kokonaan. Osittain luulee, ettei siellä mitään maata olekaan, ellei sieltä täältä jokin puu tai pensas juoruaisi maaperänkin olemassaolosta.
Vacavillessä tieltä erkanee 505 joka vie meidät kohti valtatie 5 ja siis tietä Portlandin kautta Seattlea. Aluksi tie puhkoo keskellä viini ja hedelmäpuutarhoja mutta maisema muuttuu karummaksi mitä pohjoisempaan tullaan. Viinitarhat toki selittyvät lämmöllä ja auringolla jota meillekin asti riittää parhaan suomalaisen kesäpäivän asteikolla mitaten saman verran. Ihana katsoa kirkkaassa auringonpaisteessa marraskuista maisemaa. Maisemaan ilmestyvät siis täällä pohjoisemmassa niityt ja monikymmen-, haluaisin monisataisia karjalaumoja. En voi niitä kuitenkaan laskea, sillä lauma on niin suuri ja kaukanakin. Ei niitä kuitenkaan taida ihan satoja laumassa aina olla mutta yli yhden sadan nyt kuitenkin. Kyllä on vaurasta.
Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan. Meillä oli muutama päivä aikaa mutta myös maileja edessä. Jotta ehtisimme ajoissa perille, piti alkumatkan sujua, ettei siteen lopulta tule kiire. Ajoimmekin aina Redinggiin saakka ja löysimme asiallisen pienen hotellin erään ostoskeskuksen yhteydestä. Sieltä löytyi Wal-Marttia ja muuta pienempää liikettä niin, että ajankulua oli kummallekin matkalaiselle. Päivi kaupoille ja minä ryhdyin kirjoittamaan. Ennen kun ryhdyn kertomaan mitä seuraavaksi tapahtui niin minun pitää palata vielä kuluneeseen päivään ja kertoa millaista on matkanteko suuressa lännessä.
Jossakin vaiheessa matkaa, liekö ollut puolessavälissä Siskosta Reddingiin, alkoi tuntua siltä, että auton olisi aika saada vähän energiaa, eikä se matkalaisillekaan pahaa tekisi. Siitä lähimpään kylään bensa-asemaa etsimään ja, niinpä niin, hampurilaispaikkaa. Kyllä on menovesi halpaa, melkein kannattaa jättää käymään, kun pysähtyy niinkin lyhyeksi aikaa kuin lounaan ajaksi. Gallonalta haluavat 2.19 Amerikan halpaa dollaria. Gallona kun on melkein 4 litraa niin litrahinnaksi tulee huolimattoman laskijan mukaan alle 50 eurosenttiä. Ei ole totta, ja totta se kuitenkin on. Ovat sen muutkin monta kertaa todenneet, että tämä on autoilijan taivas ja onhan se sitä. Tiet hulppeita, autoissa virtaa, polttoaine halpaa ja ajokulttuuri, nii’in, tämä on autoilijan taivas.
Ajokulttuuri on todella riemastuttava, huomaavainen, varovainen ja rauhallinen. Kaupungeissa, ainakin niissä missä me ajoimme oli tunnelma todella varovainen. Huippuna San Francisco jossa useimmissa risteyksissä jokaisella on pakollinen pysähtyminen. Jos risteyksessä ei ole muita niin matka jatkuu pysähdyksen, tai no jos rehellisiä ollaan, niin melkein pysähdyksen jälkeen. Jos risteykseen tulee kaksi tai useampia autoja yhtä aikaa, niin siitä suoriudutaan yleensä saapumisjärjestyksessä. Kuulostaa varmaan kummalliselta mutta toimii. Muuallakin autoilijat ottavat toisensa huomioon joten joudun vähän ottamaan asennettani Amerikkaa kohtaan takaisin. Ei tämä niin toimimaton maa olekaan, mutta tähänastiset kokemuksenihan ovat itärannikolta.
Moottoritiet tai mitkä tahansa kylätiet ovat oma lukunsa. Leveyttä löytyy jopa tavallisilla kylien tai pienten kaupunkien välisillä väylillä. Kaksi kaistaa, vähintään, kumpaankin suuntaan ja keskellä laaja ”turvakaistale”. Kyllä on suurta. Suurta on myös etäisyydet. Kun etäisyyslapussa lukee ensimmäisen kerran Portland 430 niin tietää, että matkanteko kestää taatusti kauemman kuin jos Suomessa ilmoitetaan etäisyydeksi sama lukema. On "kilometrit" pitkiä täällä ameriikas. Omalta osaltaan matkan kestoa lisää se, että ajaa saa vain 55, 65 tai kuten joissakin kohdissa 70 nopeutta tunnissa. Ei ihme että 430 matkaan kuluu aikaa kun meilläkin saa talvellakin ajaa 80. Ihailtavaa on tuo nopeusrajoitusten noudattamisen kuri. En nähnyt kenenkään koko matkalla ajavan huomattavasti lujempaa kuin tuo nopeus. Nopeutta valvookin aika liuta Highway Patrol leimoin ja vilkkuvaloin varustettuja autoja. Kerran sellainen ohitti meidät ja heti pelästyin. Olin ajanut 65 alueella oman mittarin mukaan inan vaille 70. Ei se tuntunut Seriffiä vaivaavan joten ei sitten kuin sen verran hanaa jatkossakin. Vähän päästä, sama teiden kuninkaan vankkuri oli saanut saalista. Vähän ennen minutkin oli ohittanut yksi henkilöauto lainelauta tai jotakin muuta roinaa katolla. Nyt tuo kiiltävänappinen oli ryhtynyt tarkistamaan joko kiinnityksiä tai sitten sallitun nopeuden raja meni juuri tuossa minun ja sen toisen välissä. En jäänyt kyselemään moista.
Tuossa moottoritiekäyttäytymisessä olisi paljonkin kehumista mutta alkaa aihe jo kyllästyttää ja lisäksi on vaara, että ylpistyvät nämä paikalliset jos niitä liikaa ryhdyn kehumaan. Kerrottavaa on toki niin paljon muutakin, kuten esimerkiksi siitä millä täällä ajetaan. Autoja on kaikenlaisia alkaen tavallisista henkilöautoista. Pienimmät niistä on japanilaisia mutta kyllä näillä on amerikkalaisia henkilöautoja. Kaikkein yleisin tai ehkä vain silmiinpistävin on mahtavan kokoinen nelipaikkainen auto jossa on puolet autosta lavaa. En tiedä mitä tuolla lavalla kuljetetaan mutta jotakin amerikkalaisilla täytyy olla tarve kuljettaa sillä kuljetuskapasiteettia löytyy. Sitten on nämä rekat. Amerikassakin kuljetetaan tavaraa paljon renkaiden päällä, siksi paljon näitä autoja on liikkeellä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että vähemmän kuin Keski-Euroopan ja Saksan moottoriteillä jossa rekat vie aina koko oikean kaistan. Vaikea mennä sanomaan mitä täällä kuljetetaan, mutta puutavara pistää silmään johtuen kai pää-asiassa avonaista kuormista. Etelämpänä näytettiin kuljettavan myös heinää tai olkia mutta pohjoisemmassa enemmän puuta. Puuta kokopitkinä yli 15 metrisinä, en toki mitannut, mutta pitkiä oli, runkoina, varmaan sahalle joita matkan varrella oli siellä täällä. Sitten oli valmista sahatavaraa, joka kuitenkin oli kummallisen lyhyeksi sahattua. No paikallisilla on varmaan omat syynsä.
Erikoisia ovat muuten rekatkin. Yhden perässä voi olla kolmekin perävaunua, mitenkähän sitä peruutetaan? Tai sitten on rekkojenkuljetusrekka jonka perässä on neljä uutta rekkaa siten, että nupit on toistensa lavoilla ja viimeiset paripyörät muodostavat letkan pyöräosaston. Nokkelaa, mutta mitenkä onnistuisi meillä. Vastaan tulee myös sotilassaattue. Kuorma-autoja kuljettamassa kaikenlaista tavaraa, kumipyöräisiä panssarivaunuja, isompia ja pienempiä maastoautoja. Viikonloppu tulossa ja sotapojat palaamassa kasarmille? Edellä ajavan auton etuikkunasta kuljettaja kohottaa kätensä ja muodostaa etu- ja keskisormellaan kansainvälisen voitonmerkin. Onkohan yleinenkin asenne tuon sotaa käyvän maan asepukuisia kohtaan?
Oma lukunsa tiellä muodostavat matkailuvaunut ja autot. Matkailuvaunuja on jos jonkinlaisia ja toinen toistaa suurempia. Niitä usein vedetään noilla valtavan kokoisilla puolilava-autoilla. Vaunu ei olekaan vetokoulussa vaan kiinnityskohta on keskellä lavaa. Saavat varmaan painopisteen paremmin tasapainoon. Sitten on nuo asuntoautot. Ensin on hulppean kokoinen, melkein meidän linja-auton kokoinen asuntoauto jossa on vetokoukku. Arvaa mitä vetokoukussa hinataan. Aivan oikein siellä tulee perheen kakkosauto kytkettynä niin, ettei kuljettajaa siellä tarvita. Kakkosauto ei ole niin suuri vaan normaalin kokoinen henkilöauto tai vain vähän pienempi lava-auto. Kätevää kun asuntoauto pannaan parkkiin, niin pääsee siviiliautolla ostoksille ja asuntoauton voi jättää hyvään valittuun vaunupaikkaan.
Kekseliästä porukkaa nuo Amerikan veikkoset. Mutta mehän oltiin jutussa edetty jo melkein Reddingiin ja syytä siis kertoa, että yö Belmont hotellissa, motellissa tai innissä, kuka noista selvän ottaa, maksoi 69 taalaa kahdelta. Sillä sai hyvän huoneen melko uudesta rakennuksesta. Viereisen moottoritien ääni ei kuulunut ja aamupalan sai samaan hintaan. Kovin toki on makean puoleinen tämä maku aamupalan suhteen täällä, mutta ei pidä valittaa, sillä muuten syötävä oli ihan hyvää.

Autolla San Franciscossa

Klo 06.18 herätys ja Tv:n katselua. Klo 6.52 hampaiden pesu ja geelin tarkistus ja lisäys. Klo 6.56, yksityisasia. Klo 7.01 pukeutuminen. Klo 7.16 aamupala. Klo 7.39 paluu huoneeseen. Klo 7.41 tavaroiden kokoaminen ja matkalaukkujen pakkaaminen. Klo 7.59 laukkujen siirto autoon. Klo 8.07 siirtyminen Lobyyn laskun maksamista varten. Klo 8.07-8.10 odottamista, jotta vastaanottohenkilökunta saa puhelunsa päättymään ja voi aloittaa palvelemiseni. Klo 8.13 lasku maksettu ja avainkortti luovutettu. Klo 8.15 huoneen tarkistus ja varmistus, ettei mitään jää. Klo 8.18 kartan ja kirjan löytäminen sängyn alta. Klo. 8.23 auton käynnistäminen ja peruuttaminen pois ahtaasta Travelodge Inn:in pihalla. Klo. 8.26 ajo Lombard streetille ja kääntyminen vasempaan.
Lombard street päättyy lännessä Preseidion porttille. Aamun paikallisuutisissa kerrottiin miten tähän paikalle suunniteltiin nyt hotellia. Mielestäni loistava paikka. Täällä alueella kohti keskustaa oli paljon innejä ja majataloja joiden pihalle autolla matkustava voi jättää myös autonsa. Ne muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kuitenkin sijaisivat tuon vilkasliikenteisen ja siten äänekkään kadun varrella. Omamme oli sen verran lähempänä Presidion porttia , että sinne ei enää kuulunut tuo liikenteen melu. Erinomainen paikka hotellille. Laaja, sanalla sanoen valtava puisto taustalla josta kuitenkin pääsi jopa jalan Goden Gate sillalle. Myöskään niemen kärjen ranta ei ollut kovin kaukana ja keskustakin kunnossa olevalla matkaajalle saavutettavissa jalan. Lisäksi erinomaiset bussiyhteydet rannan turistirysille, keskustan finanssi ja kauppakeskukseen sekä China Towniin ja sen moniin ravintoloihin, mutta myös sinne Heigh Aspuryn kulmaan jos se kiinnostaa.
Meitä kiinnosti kuitenkin nyt katsella kaupunkia vähän laajemmalti auton ikkunasta. Joku kaupungin turistitoimistosta oli varmaan ajatellut juuri meitä. The San Francisco Offisial Visitor Map näyttää, meille, että Tästä paikasta kulkee ”49 mile, Scenic Drive:ksi" nimetty reitti. Reitti on merkitty karttaan mutta ajamista helpottamaan myös selvästi kadun varteen. Ajamme siis Presidion läpi, paikkoihin joissa olemme jo käyneet mutta myös tielle joka johtaa puiston toisesta laidasta meidät aivan toisenlaiseen San Franciscoon. Tällä niemenkärjen länsipuolella ajamme läpi hienostoalueen jossa voin aivan aistia sen vaurauden määrän jota amerikkalainen unelma voi tällä tavalla ilmentää. Huomaan golfkentän ja koulun joka rajoittuu tuolta alueelta suureen puistoon ja tuohon kentälle. Koulun luokat avautuvat katosta lattiaan ulottuvin ikkunoin avaraan maisemaan ja antavat valon tiulla sisään. Kerran Manchesterissä kävin ala-asteella jossa koulu oli rapatun muurin takana ja sen edessä piikkilangoin varustettu aita. Ulos ei nähnyt mistään muuten kuin asvaltoidulle sisäpihalle jossa oli toki koripallotelineen ja jalkapallomaali vasten betoniseinää. Nyt jälkeenpäin mietin miksi mielleyhtymä.
Asuntoalueen jälkeen reitti kaartaa Tyynen valtameren rantaan ja mäelle jossa on näköalaravintola. Ravintolassa voi nauttia aamiaisen ja nauttia paitsi valtamereltä tulevien aaltojen katsomisesta niin myös havaita miksi täältä ei tarvitse lähteä etsimään rantalomakohdetta. Sellainen löytyy hiekkarannan muodossa silmänkantamattomiin kohti etelää. Koko läntinen niemen ranta näyttää olevan ihanteellinen hiekkaranta mailien ja taas mailien, melkein loppumattomalta tuntuvien, mittaisena. Rantabulevardi erottaa rannan asutuksesta joka tyypilliseen kaupungin tapaan on kaksikerroksista toinen toisissaan kiinni olevia omakotitaloja. Vastaa kai suomalaista unelmaa, taloa keskellä kaupunkia kalaisan järven rannalla. Täällä tuohon taidetaan lisät vielä miellyttävä ilmasto, sillä näin marraskuussakin ilma oli miellyttävä. Ei toki mitenkään lämmin mutta ei kylmäkään.
Reitti näyttää tästä päästä aloittavalle kulkijalleen vehreintä kaupunkiaan. Se vie meidätkin eläintarhan kautta takasin kohti pohjoista ja hulppeaa Golden Gate puistoa. Se puolestaan sijaitsee lähellä tuota aiemmin mainittua Heigh Asburyä, että väistämättä tulee mieleen , josko täällä on vietetty aikanaan uuden ajanlaskun alkuun liittyviä juhlia tai vain levätty niiden rasituksista. Reittikin tutustuttaa meidät tuohon hippikaupunginosaan, joka heräilee päivään vasta vähän ennen puoltapäivää. Emme tällä kertaa kuitenkaan jää sitä seuraamaan vaan kuljemme läheisille kukkuloille joilta taas kerran avautuu upeat maisemat kaupungin kaduille, silloille ja muille kukkuloille.

Otamme viimeiset kuvat ja ajattelimme Pelle Miljoonaa mukaellen, tämä olisi hyvä inhimillinen paikka, ehkä unelmakin, mutta maailmassa koti on kuitenkin totta. FranSisko haluaisin jäädä mutta moottoritie on kuuma. Nyt saisi tätä siis riittää.

Gastroon ajetaan hienoilla raitiovaunuilla

Kaksosten kukkuloilta palatessamme ajamme vielä kuuluisan Gastron kaupunginosan halki. Joka puolella sateenkaarilippuja kertomassa millä alueella liikutaan. Aamu-uutiset aamulla ilmoittivat, että nyt Conectecutissa samaa sukupuolta olevien avioliitot olivat laillisia. Mieleeni tuli edellisen illan tukanleikkuuni ja kaveri jo halusi minullekin tehdä melko heti selväksi oman seksuaalisen suuntautumisensa. Samalla mietin mikä ihmeen hinku näillä ihmisillä on naimisiin ja kirkkohäihin. Lieneekö asia enemmän liittyvän tasavertaisuuteen ja ihmisen kaikenlaiseen hyväksyntään erilaisuudessaan, kuin halu avioliiton riemuihin. Ne riemut, kun ei nyt ainakaan tilastojen valossa ole niin houkuttelevat, puolet päättyy eroon. Mielenkiintoista seurata ovatko homoliitot kestävämpiä vai onko ihminen samanlainen sukupuolisesta suuntautumisestaan huolimatta.

Lippu ikkunassa kertoo paljon

Mission Streetillä jätimme 49 Mile reitin sillä se vei kulkijansa keskusta alueelle jossa olimme jo käyneet. Meidän olikin tarve käydä vielä internetistä bongaamassamme osoitteessa. Siellä piti olla paikka jossa oli myytävää edulliseen hintaan. Valitettavasti kyseinen osoite ei näkynyt kartallamme, ainoastaan tiesimme sijainnin noin sinnepäin. No siinä tietenkin kävi niin kuin pitikin, että ei löytynyt ja päätimme karistaa kaupungin pölyt jaloistamme ja kääntää auton nokka kohti pohjoista, ottaa kukan pois tukasta ja jatkaa kohti uusia seikkailuja.

San Franciscon parturi

Keskiviikko aamu valkeni, mutta ei suosinut meitä enää niin kirkkaana kuin tähän asti aina sunnuntaiaamun saapumisestamme saakka. Heräsin aamulla kellon valotaulun osoittaessa aikaa 06.18. Samalla huomasin, että en ollut herännyt kertaakaan koko yön aikana. Kotonakin heräämiseni tapahtuu noihin aikoihin, olin siis oppinut aikaeroon. Päivi oli nukkunut jo paljon aiemmin pidempään aamulla. Hänelle näin päin matkustaminen on minua helpompaa, mutta kun tullaan kotiin niin minä sopeudun paremmin. Joku fiksu on todennut sen johtuvan vuorokausirytmistä. Päivä kestää, kuten hyvin tiedämme 24 tuntia. No oliko tuota nyt syytä tuohon laittaa, no laitoin kun halusin osoittaa tietämykseni, mutta miten se tähän liittyy. Se liittyy siten, että meillä kaikilla on yksilöllinen vuorokausirytmi joka liikkuu 23 ja 25 tunnin välillä. Lyhemmän vuorokausirytmin omaavat ovat illantorkkuja ja aamuvirkkuja, kun taas pidemmän illanvirkkuja ja aamutorkkuja. Selväähän se että kahdenkymmenenkolmen vuorokausiryhtisen tulee väsy ennemmin kuin tuon kaksikymmenviisituntisen yökuukkijan. Kun sitten kuljetaan idästä länteen eli päivän mukana niin illanvirkulla on paremmat edellytykset jaksaa valvoa vaadittavia tunteja kun taas aamuvirkku herää vaikka kello antaisi vielä mahdollisuuden nukkua vaikka kuinka paljon. Homma kääntyy kuitenkin päinvastaiseksi kun kuljetaan lännestä itään, eli siinä minä olen sitten haka.
Illalla Päivi nauroi minulla, jaa, että milläkö? Anna kun kerron. Lähtökiireessä oli unohtunut katsoa peiliin. Tukka onneton pitkä niin, että kohta luultaisiin hipiksi. No eihän siinä mitään mutta kun olin niin jo ehtinyt yli viidenkymmenen vuoden aikana tottua lyhyeen. Illalla hotellille palatessa olin etsimällä etsinyt parturia, joka voisi näyttää niskakarvoilleni saksia ja antaa ylimääräisille hiuksille vähän kyytiä. Helpommin sanottu kuin tehty. Kyllä joka korttelissa vähintään yksi kynnen viilaaja löytyy mutta ilmeisesti täällä ei kukaan leikkuuta tukkaansa. Kahdelta kynnenkiilloittajalta kysymällä sitten viimein löytyi tukanlyhentäjän osoite. Sinne saapuessani hänellä oli kuitenkin edellisen asiakkaan tukankohotteleminen kesken ja hän pyysi minua tulemaan kolmen vartin kuluttua. Meikäläisellehän tämä sopii, ehtii ilahduttaa maksaansa, kuten Kaptah asian ilmaisisi.
Veikeä kaveri, pesi kertaalleen tukkani, leikkasi sen kahdesti ja melkein ensi töikseen kertoi olevansa homo. Tukanpesun jälkeen jo tiesin, että hän on alun perin Guatemalasta ja asunut jo aikansa Amerikassa. Ensin Miamissa, sitten New Yorkissa ja Los Angelesissa ja nyt viimeksi pari vuotta täällä San Franciscossa. Guatemalasta lähdön selvityksen yhteydessä tuli selville tuo hänen seksuaalinen suuntautuneisuutensa. Hänen kotimaansa kun ei kuulemma kovin hyvin sietänyt erilaisuutta, mutta täällä Yhdysvalloissa olivat asiat paremmin. Harmitti kun vasta seuraavana aamuna aamu-uutiset kertoivat, että nyt oli viimein Conectecutissa homoparien somia avioliitto. Olisin voinut kysyä mitä hän tuumii. No näin jälkikäteen oli ehkä ihan hyvä, että keskustelumme siirtyi tämän jälkeen minun kuontalooni.
Ensin hän, ihan kiltisti leikkasi tukkani siten kuin se on aina tähän päivään saakka leikattu niin kauan kuin minä muistan. Työn tultua tehdyksi ja minun jo henkisesti valmistautuessani luopumaan hallussani toistaiseksi olevasta rahasta, hän katsoi tukkaani. Hän sanoi, että minun pitäisi vähän miettiä millä tavalla laitan tukkani. Ensin karvani nousivat pystyyn. Mitä sitä suomalainen ja pohjalainen mies tukkaansa laittelemaan, luulevat vielä vaikka…miksi. Mies kertoi kuitenkin olevansa ammattitaitoinen alallaan. Liekö syynä ilahtunut maksani vai mikä, mutta totesin, että jos kerran osaat niin tee sitten niin. Lopultahan tukka kuitenkin kasvaa melko nopeasti. Vaikka lopputuloksena tulee aivan kauheaa jälkeä, ei vahinko olisi lopullinen. Minä tiedän henkilöitä jotka ovat entisen todella pitkän tukkansa leikanneet kokonaan ja on se uusi kasvanut tilalle. Eiköhän se minullekin, vaikka tukanpesun jäljiltä huomasin sen kyllä jo harventuneenkin.
Siinä se mies sitten aikansa aherrettuaan sai aikaiseksi minulle uuden pään. Geeliäkin se sai myydyksi, ja siksi minut ajattelemaan, että oliko tässä vain lisämyyntikikka, johon ansaan olin mennyt epäilemättä yhtään mitään. No itseäni kovin ”uusi” kuontaloni huvitti. Dollareita meni pesusta ja kahdesta parturoinnista 20, joten ei nyt mitään mahdottomia. Pelkästä tukanleikkuusta joutuu kotona maksamaan vähintään saman. No toki geeli maksoi kympin, että sen verran nyt taisi tulla takkiin. Mutta lopputuloksella Päivikin nauroi, joten eiköhän saldo jäänyt plussalle tai ainakin tasan.
No nyt minä olen kertonut edellisen illan tapahtumista ja kun minun piti aloittaa siitä, että heräsin. Jos nyt kertoisin mitä herättyäni klo 06.18 tapahtui, tulisi luvusta aivan liian pitkä ja siksi on syytä tehdä se omassa luvussaan.

San Francisco kävellen

Union Squarella pystyttävät joulukuusta. Tehän tiedätte, ne amerikkalaiset valtavan korkeat, tiheät ja tasaiset. "Oollveis meni feiking" laulaa Eddie Mergurykin laulussaan ”Show must go on”. Feikki on amerikkalainen joulukuusikin. Kai sen perustana on oikea kuusi ja siinä voi olla jopa oksiakin kun se tuodaan paikalle. Sitä en kyllä päässyt näkemään sillä tulimme paikalle vasta kun kuusi oli jo pystyssä ja siten puolivalmiina. Vielä silloinkin kuusen juuri oli hujan hajan levällään olevia kuusenoksia. Ne sinällään näyttivät aidoilta ei siinä mitään, mutta taisivat olla alun perin peräsin jostakin muusta kuusesta kuin tuo ja heräsi myös epäilys oliko niitäkin ”käsitelty” jollakin tavalla ennen tuolle aukiolle tuomista. Kuusen ja kahden henkilönosturin ympärillä hääri kymmenkunta miestä porineen sahoineen vasaroineen ja muine tarvekaluineen joita en nyt viitsi tässä kaikkia luetella. Hyörinä ja pyörinä kuusen ympärillä oli aikamoinen mutta jälkikin hienoa ja tasaista kuusen puoliväliin saakka johon miesporukka kuusenteossaan oli ehtinyt. Kuusen alaosa näytti kovin harvalta mutta maassa olevat oksat antoivat olettaa, että tuuhea siitäkin kyllä saataisiin kunhan päivä olisi pulkassa.
Seuraavan aamun paikalliset aamu-uutiset sitten kertoivatkin, että aukion luistinrata on avattu ja kuinka ollakaan taustalla komeili täydellisen tiheä ja tasainen joulupuu. Sen verran siis tuli minunkin annettua periksi kaikenlaiselle kauppahulluudelle, että tuli käytyä tuon aukion laidassa olevassa tavaratalossa. Macy's vai mikä lie. Joku paikallinen Stockmann kai, mutta jo nyt joulutavaraa pullollaan. Sen verran haluan kuitenkin tätä harhapolkua kaupallisuuden harhapoluille selittää, että tälle poikkeamiselle oli syynsä. Saimme sitten loppujen lopuksi ostettua viimein kameran, sen heti alkumatkasta rikkoutuneen tilalle ja loppui tämä tyytyminen kamerakännykän kuviin. No loppujen lopuksi eihän sitä tiedä kuinka hyviä niistä kännykällä otetuista lopulta tulee ja toisaalta osaanko edes ottaa kuvia, tällä nyt hankitulla kameralla.
Sattui vielä hassu tapaus josta on pakko kertoa ennekuin päästään asiaan, eli siihen miltä kaupunki näyttää kävelevän kameranomistajan linssin läpi. Siinä kamerakauppaa etsiessämme, kaipasimme myös kännykkään kaapelia jolla saisi siirretyksi kuvat joutuisasti kannettavaan. Ei muuten löytynyt mutta löytyi yllätys. Yhdessä tietokonekaapelikaupassa yksi henkilökunnan edustaja varoittamatta kysyi selvällä murtamattomalla suomella, mistä me olemme. Kaveri, siinä kolmenkymmenen korvilla ei meinannut tuolillaan pysyä kun kerroimme mistä tulemme. Ei voi olla totta, kyllä hän täällä nyt pari vuotta olleena oli tavannut joitakin ihmisiä, mutta he olivat olleet Helsingistä. Nyt hänen työpaikalleen tulee kaksi jotka ovat hänen kotikaupungistaan. Varmasti tällaisessa tilanteessa toisella puolella maapalloa maanmiesten kohtaamien on tapaus, mutta, että vielä samalta paikkakunnalta. Tarina oli niin pitkä, että ei sitä kannata lähteä tässä selvittelemään. Sen verran kuitenkin utelimme, että millaista oli elo tässä lännen kultamaassa, kuten sanoa tavataan. Ei kuulemma ole sen vaivan väärtti mitä kaikenlaiseen paperisotaan tarvitaan. Palkalla elää, mutta rikkaus ei kuulemma tee pesää. Vuokra kaupungin keskustassa öpaut 50 neliön kaksiosta oli ollut 1800 dollaria. Puoli vuotta sitten hän oli vaimonsa, kihlattunsa tai tyttöystävänsä, emme häveliäisyyttämme urkkineet tarkka määrittelyä, muuttanut Oaklandin puolelle ja maksoivat nyt 1200 melkein puolta suuremmasta kolmiosta. Lopulta toivotimme hyvää työpäivän jatkoa ja itsekin suoriuduimme siitä, niin sinne, kamerakauppaan.

Ei näytä maanjäristykset pelottavan

Union Square sijaitsee siinä Financial district:n vieressä johon bussi 30x meidät sujuvasti toi. Monista muista suurkaupungeista poiketen joukkoliikenne on täällä hoidettu bussein ja niin kuuluisien raitiovaunujen voimin. Maanalaista ei ole johtuen varmaan tuosta pelosta joka liittyy tämän alueen maanjäristysalttiuteen. No mene ja tiedä mutta bussiliikenne on pääosin kaupungin sisällä hoidettu sähköbussein ja toimii kiitettävästi ainakin ruuhka ajan ulkopuolella. Ruuhka aikana tietenkin maanpäällinen liikenne joka paikassa tahtoo olla hankalaa mutta muuten puolentoista dollarin maksu palvelusta tuntuu hyvältä vastineelta.
Täällä siis oltiin ja kamerakin kädessä, joten ei siis muuta kuin kiertämään tätä helpon ja selkeän ruutukaavan kaupunkia. Tavaratalo ja rahamaailma-alue pilvenpiirtäjineen ja katuelämän vilkkauksineen loppuu äkisti. Kun ne jäävät taakse niin rannan tuntumaan jää satamatoimintaan liittyvä alue ja heti sen taakse tavallinen San Franciscolainen asuntorakentaminen. Kadut ovat silmiinpistävän suoria, talot idyllisesti erilaisen samanlaisia. Lähes kaikki talot ovat kaksikerroksisia tai korkeintaan kolmikerroksisia. Kaikki toistensa suhteen kuitenkin erilaisia sillä niihin on saanut jättää rakentaja oman leimansa. Viehättävää ja kaunista. Kadunvarret ovat täynnä autoja. Ylämäkeen parkkeeratut renkaat käännettyinä kohti ajorataa ja alamäkeen kohti kadun reunakiveä. Varmuuden vuoksi sanoisi vanhakansa, kuin vanhalla piialla tissit. No ei mennä tälle erotiikkaosastolle sillä nyt ollaan suuressa lännessä. Erotuksena eurooppalaiseen tai onkohan se vain suomalaisuutta, täällä ei törmää siinä määrin paljaaseen pintaan kuin kotosuomessa. Mitähän se kertoo meistä ja toisaalta näistä amerikkalaisista?

Joissakin kohtaa katu on niin jyrkkä, että autot on pysäköity kohtisuoraan jalkakäytävää vasten. Eivät taitaisi pysyä kadunreunassa tai sitten taskuparkki noin jyrkällä kadulla on todettu turhan työlääksi ja sitten keksitty oiva ratkaisu. Autot kuuluvat katukuvassa asiaan, mutta yksi seikka jää vähän ihmetyttämään tässä katukuvassa. Harmonista katukuvaa häiritsee valtava sähköjohtojen sekamelska. Intiassa olen nähnyt mitä mielikuvituksellisimpia vetoja sähköjohdoille, mutta eivät nämä kovin kauas jää siitä nämäkään. Kumma kun se ei häiritse, sillä muuten katukuva on tässä kylässä erittäin siisti.Siitä yli mistä matka lyhin

Hiki tulee jalkamiehen näitä katuja tallustellessa. Nyt lipsahti sana kotisuomesta ja haluan sen heti korjata. Täällä ei tallustella vaan kiivetään. Jo pelkkä Valejo Streetin kapuaminen viiden korttelin verran Davis Streetiltä saa hien virtaamaan vaikka vain kävelee tai no totuuden nimissä kapuaa. Katu on osasta niin jyrkkä, että yhden korttelin verran siitä pääsee vain kävelemällä, autoliikenne on pantu poikki. Eli kohta taitaa olla jyrkempi kuin tuolla kuuluisalla Russian hillin Crookedest Streetillä. Korkeuseroja riittää

Joka tapauksessa tällä alueella talot ovat upeita mutta niin ovat näkymätkin niin Oakland Bay Bridgelle kuin Alcatrazille ja aina Golden Gatelle saakka jos vaan katu ja ikkunat avautuvat niiden suuntaan. Coit Towerista pääsee näkemään katutasoa ylempää miltä kaupunki näyttää. Turisteja paljon ja viiden dollarin maksusta kolisevan hissin matkasta tuonne näkötorniin. Näkee kauas ja joka suuntaan, mutta jotenkin katutason näkymät ja maisemat ovat kiehtovampia, jotenkin elävämpiä.

Fisherman’s Wharf ja Pier 39 taitaa olla jokaiselle kaupungissa kävijälle must.

Hiukan epäilystä herättävä laiturin rakenne, mutta kesti

Pitihän sitä käydä kuva uudella kameralla ottamassa, noista helpolla ruualla paikalle houkutelluista merileijonista. Siellä ne makasivat, mölisivät ja haisivat. Ei ihme, että turisteja riittää. Kaupallisuus kammottaa mutta tällainen tämä on tämä meidän maailmamme. Fisherman Wrafia voisi sanoa upeaksi ruokaloiden kavalkadiksi. Käytiin siellä sisäänheittäjän opastamana syömässä aamulla kalastettua lohta ja tuoreita katkarapuja. Hyvä ruoka, varsinkin kun oli jo ehtinyt tulla nälkä, ja maailmanluokan maisema. Edessä kalasatama jonka takka näkymä tuolle kuuluisalle sillalle jonka nimeä en nyt enää viitsi tähän kirjoittaa, tulee liikaa toistoa. Todettakoon nyt kuitenkin, varmuuden vuoksi, että silta ei ollut Oakland Bay bridge vaan se toinen joka johtaa Sausalitosta tälle San Franciscon niemelle. Kyllä turistin kelpaa.

Kukka tukkaan ja Heigh Ashburgille

Miksi kesällä 1968 tasan neljäkymmentä vuotta sitten Heigh ja Ashburg katujen kulma oli se paikka, veti puoleensa nuoria amerikkalaisia. Mikä teki sen, että San Francisco ja toisaalta siellä tuo kadunkulma valikoitui tuon Flower Power kansan kohtauspaikaksi. Lieneekö syynä suvaitsevaisuus josta tämä kaupunki on kuuluisa vai kuin kohtalon ivaa muutaman korttelin päässä oleva Presidio. Mielenkiintoinen ajatella, että silläkin on voinut olla vaikutusta sillä saihan liike osan elinvoimastaan juuri Vietnamin sodan vastustamisesta. Pitäisi tietää enemmän.
Bussilla 43 lähes hotellin portilta suoraan tähän risteykseen. Tämä kaupunginosa elää edelleen tuon kesän muistoissa ja toisaalta liike tai sen tausta-ajatus kiehtoo nuoria edelleen. Söimme myöhäistä lounasta tai aikaista illallista, miten vain, kahvilassa tuolla alueella jossa tehtiin historiaa. Vastapäätä kadun toiselle puolelle pystytetään viiden nuoren ihmisen voimin leiriä. Kolme poikaa ja kaksi tyttöä, jotka ulkonäöstä päätellen eivät olleet edes niiden rakkaudentekojen seurauksia joita dokumenttien mukaan tuolloin niin ahkerasti tehtiin. Aate tuntui kuitenkin olevan sama kun yhdellä tytöistä oli kaulassaan kyltti, Feet me, ja se toisella puolella, Love me. Suurin osa ohikulkijoista ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, mitenkähän he saavat riittävästi rahaa kasaan, jotta saavat ravintonsa?
Huolestumisestani huolimatta en malttanut ajatukselle mitään, on ihanaa olla nuori, on ihanaa kantaa ihanteita, mutta kun syödäkin pitää. Silmiinpistävän paljon tällä oli kerjäläisiä, kadunkulmat, jos ei täynnä, niin huomioksi saakka kuitenkin. Ryysyiset miehet istuvat kadunkulmassa ja ovat mitä ilmeisemmin sitä mutta onko maailma vieroittanut ja koira saa kelvata tai jääkö se ainoaksi. Silloin muistan edellisen illan kiinalaisen ravintolan ja porukkaa, joka edelleen noudattaa omaksumaansa elämäntapaa, rauhaa ja rakkautta. Lähes jokaisella on myös koira, ihmisen paras ystävä. Rauhan ja rakkauden ideaan kuuluu ystävyys, viereisen pöydän miehen ja naisen. Kummallakin pitkä tukka, naisella erityisesti. Ei ole leikattu lyhyeksi varmaan kertaakaan sitten kesän 68. Vaikea mennä ikää sanomaan, mutta näyttävät siltä kuin voisivat kuulua niihin jotka ovat nähneet ajatuksen synnyn ja sen ensimmäiset ilmenemismuodot. He myös näyttävät siltä, että ovat pitäneet aatteestaan kiinni. Miehellä rantakengät naisella toki lenkkikengät. Kummallakin farmarit housuina ja väljä takki. Kumpikin näyttää hyväkuntoiselta ja syövät silminnähden suurella ruokahalulla. Pariskunta, tai vain ystävykset ovat tulleet viettämään sunnuntai iltaa tähän runsaasti ja hyvää tarjoavaan kiinalaisravintolaan. Laskun maksun aikaan, tulee vähän ohjelmaa kun rahaa kaivetaan esiin molempien vähän useammastakin taskusta. Kontrasti on hieno noihin sileäposkisiin nuoriin jotka kadulla pitivät rahanhankkimistoimistoaan avoinna, näihin jotka silminnähden olivat pitäneet kiinni aikanaan omaksumastaan elämäntavasta. Olivatkohan valintoihinsa tyytyväisiä ja onnellisia ja toisaalta miten mahtaa aate kestää näillä tämän päivän hipeillä. Vai viekö elämä realiteetteineen jossakin vaiheessa ja tytöistä tulee soccer tai hockeyäitejä ja pojista Nascarisiä. En osaa sanoa kumpi olisi parempi vaihtoehto, mutta toivotan hiljaa mielessäni onnea matkaan niin nuorille kuin ikäisillenikin.

Asunto San Franciscosta?

Iltapäivä ei ollut vielä pitkällä, meillä oli majoitus, mutta huonetta emme saisi kuin vasta klo. 3 PM jälkeen, siten kuin ne täälläpäin sanoo. Lenkkikengät jalkaan ja kohtaloa halveksien kohti uusia haasteita, eli siis lähikapakkaa. Seuraavassa korttelissa kohti, niin mitä? No vaikka Down Town:ia, kun en muutakaan keksi, löytyi oikea amerikkalaisen penkki-, vai pitäisikö sanoa pubiurheilijan keidas. Sunnuntai iltapäivä aluillaan ja paikka tunnelmaa täysi, sillä nyt pelattiin jalkapalloa. Ei sitä meidän vaan, Amerikkalaista, jolla niin vähän on tekemistä oikean jalkapallon kanssa. Mutta ei moitita vaan eletään maassa maan tavalla, eikä ruveta rettelöimään yhdestä vaivaisesta käsitteestä. Niin ja vielä piti kertomani, että valehtelematta seitsemän jättimäistä taulutelevisiota. Minä tiedän, että seitsemän on valehtelijan luku joten sanotaan, että paljon niitä oli ja päädytään lukuun kahdeksan. Käyköön laskemassa se joka ei usko. Vielä uskomattomammaksi juttu menee kun kerron, että melkein kaikista tuli eri ottelu. Paitsi, että kahdesta ei. Pitkän baaritiskin kummassakin päässä oli monitori ja kummankin äärellä äijäsakki. Saattoi siinä olla joku nainenkin, mutta en mene vannomaan. Kummassakin päässä katsottiin samaa peliä. Mietin miksi nämä porukat ovat erillään. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa ne kummastuttaa hämmästyttää pientä kulkijaa, tämä ei enää. Peli oli päättymässä ja tilanne tiukka. Peli oli ratkaisuhetkillään ja viimeinen hyökkäys epäonnistui. Toinen pää baaritiskiä ryhtyi myymään maataan ja toinen olisi tuossa tilassa ostanut mitä tahansa. Nyt tulee ohjelmaa ajattelin, mutta taas väärin. Siitä ei syntynyt sen kummempaa, edes sanavaihtoa. Kumpikin porukka liukeni siitä loput kaljat hörpittyään ja tilanne kuivui kasaan. Nämä taitaa olla sivistynyttä sakkia.
Omaa oluttani siinä vielä maistellessani jäin vielä miettimään, mikä tässä pelissä amerikkalaisia niin viehättää? Miksi Amerikassa ei kaikista yrityksistä, hyvistä tai huonoista, huolimatta Euroopassa niin suosittu jalkapallo, se oikea, ei ole lyönyt itseään läpi. Kuningas jalkapallo, joka vaatii taito ja oivallusta, jossa on loistavia yksilösuorituksia, mutta jossa voittaa vain jos pelaa joukkueena hyvin. Pelin hienous on siinä, että peli voi päättyä ilman yhtään osumaa ja silti kaikki ovat sitä mieltä, että kyseessä oli hieno ottelu. Miksi tämä jalo kilpa ei kelpaa Amerikkalaisille?
Olematta millään muotoa lajin asiantuntija, tuon peli joille nämä ovat niin erehdyttävästi antaneet saman nimen jalkapallo, laittaa mietityttämään mikä sen suosion täällä tekee. Väittävät peliä taktiseksi. Voin sen aavistaa, vaikka en sen taktisia hienouksia tunnekaan. Mutta onko pelissä muuta, jonka kautta voisi yrittää ymmärtää. Tuo peli on omaa kaimaamme selkeämpi. Jokaisella hyökkäyksellä on selkeiden sääntöjen rajaama tavoite, maali. Välttämättä jokainen yritys ei pääty maaliin mutta voi olla onnistunut päästessään mitattavaan osatavoitteeseensa. Jokaisella yrityksellä on mahdollisuus sankaruuteen mutta myös epäonnistuminen on mitattavissa metreinä, ei kun jaardeina. Parasta katsojan kannalta on se, että jokaisen tilanteen jälkeen syntyy lyhyt tai joskus, ilmeisesti Tv mainoksista johtuva tauko. Tauon aikana voi ottaa hyvän siivun oluestaan ja ehtii vielä kommentoimaan kavereiden kanssa, miten tilanne olisi pitänyt pelata tai miten hyvä meidän joukkue tuossa tilanteessa oli. Sopinee Amerikkalaiseen mentaliteettiin tuo sankaruus ja oikea mitattava lopputulos joka päättyy jommankumman voittoon. Amerikkalainen kulttuuri tarvitsee voittajansa ja sankarinsa, Amerikkalaisen unelman toteuttajan, johon tasapeli sopii huonosti. Oho, olipa analyysi, eikö olisi parempi pysyä vaan faktoissa ja kertoa mitä sitten tapahtui.
Loppui se olut minunkin mukistani, ja oli siis tuosta kehotuksesta johtuen aika jatkaa matkaa. Suuntasimme rantaan siitä Masconen remontissa olevan puiston kautta. Puisto itse oli auki ja kansa tullut viettämään aurinkoista sunnuntaitaan. Oli rakastavaisia toisiinsa kietoutuneina nurmikolla, korvalappustereot korvilla lammen rantaa juokseva kaupunkilainen, vesilintuja syöttäviä vapaa-ajanviettäjiä ja yhdet synttärikutsut. Hieno vaihtoehto mäkkärikutsuille. Vaati vaan enemmän viitseliäisyyttä vanhemmilta, mutta mansikat, rypäleet, ja popcornit näytti hyvin tekevän kauppansa sen pakollisen Coca Colan kera.
Rannalla kaupunkilaiset tai ainakin osa heistä näytti viettävän mielellään aikaansa. Lämpöasteita oli siinä 16-18, varmuuden vuoksi ilmoitettakoon, Celsiusta nämä paikalliset kun osaa vaan sen Farenheithin. Edellisenä iltana tankatessamme huoltoaseman kassa halusi tietää mikä on kesällä suomessa lämpötila. Kun ilmoitin lukemat tietenkin yläkanttiin eli 20-25 niin kaverin tuli heti kylmä. Kuulemma pakkasen puolella. Ei nämä ymmärrä.
Rannalla sen kummempaa, joten ihmisten ilmoille elävän mieli ja kaupunkiin. Pari korttelia rannasta ja siinä seisoo standi. Selvisi, että Sotherby’s siinä kauppasi juuri uudisrakennuksena valmistuneesta talosta huoneistoja tarvitseville. Ei ollut tarvetta, mutta uteliaisuutta sitäkin enemmän. Sinne vaan sisään ja katsomaan miten San Franciscolainen parhaimmillaan asuu, olihan kyse uudesta ja siten varmaan luksusluokan uudisrakennuksesta.
Ala-aulasta pääsi sen kummankin puolen sijaitsevaan autotalliin. Siellä oli myös numeroituja säilytyskomeroita, toki pieniä mutta kuitenkin. Ison perheen kokemuksen opettamana tiesin, että säilytystilaa pitää olla, maallinen mammona kun on kasautuvaa luonteeltaan. Siitä sitten ahtaat kokolattiamatolle päällystetyt portaat yläkertaan ja katsomaan asuntoa, Mikähän näitä Amerikkalaisia oikein noissa kokolattiamatoissa viehättää. Panna nyt niitä käytävätiloihinkin missä kaikki talon asukkaat milloin minkäkin retken jälkeen tallustavat kengät jalassa sisään. Taitaa olla parempi olla ajattelematta. Asunnossa sentään oli parketti ja huoli hygieniasta vähän helpotti.
Eivät asunnot suuria olleet, 864:stä 984:n neliöjalkaan. En osaa tuota suomeksi kääntää joten lakekoon jokainen laskutaitoinen itse tai kääntyköön sellaisen puoleen joka osaa. Hintaa kyseisille asunnoille saatiin kertymään 849 000:sta 1 099 000:n dollariin riippuen koosta ja kerroksesta. Ylimmän kolmannen kerroksen 4:stä huoneistosta oli yhtä lukuun ottamatta oli kaikki myyty. Alimmissa kerroksissa oli vielä myymättä kuusi asuntoa, eli jos on tarvetta täältä asunnolle niin vielä on tarjontaa olemassa. Mielenkiinto kuitenkin heräsi mitä tuolla hinnalla saa. No sillä saa uuden huoneiston rauhallisessa ympäristössä kaupungin ydinalueella. Mitähän tuokin ydinalue nyt tarkoittaa. No ehkä karkeimmillaan sitä, että kaikki on periaatteessa kävely- tai lyhyen bussimatkan päässä. Alimmista kerroksista ei saa juuri muuta kuin kolmesta ikkunasta vähän valoa sisään. Rakennuksen sivustat ovat ikkunattomia, naapuritalo kun on seinässä kiinni. Säästyy lämmityskustannuksia.

Talon katolla löytyi hieno erikoisuus. Puolet talon katoista oli rakennettu terassiksi. Sinne oli roudattu grilli ja kolme pöytäryhmää ikään kuin malliksi, siitä mihin tätä tilaa voi käyttää. Katto oli sillä korkeudella, että siitä näkyi sekä entinen vankilasaari että päivänvalossa punaisen silta. Upea maisema, mutta vaati siis siirtymisen omasta asunnosta yhteisiin tiloihin. Mitä jos talossa asuu yksikin kiusankappale jota ei niin usein mielellään näkisi, mutta joka pitää ulkoilmasta. No jätän aiheen, sillä ei minulla ole tarvetta mutta ei sen puoleen rahaakaan, vaikka ei tuo nyt aivan mahdottomalta tuntunut kun ottaa huomioon sijainnin ja kunnon.
En siis osaa sanoa asuntojen neliöistä, muuta kuin, että ei ne asunnot suuria olleet. Kylpyhuone, keittiö, ruokailutila, olohuone ja yksi makuuhuone, siinä kaikki. Suurin ongelma tulee tulevilla asukkailla olemaan se missä säilyttää kaikkea sitä omaisuutta jota vähäinenkin harrastaminen vaatii. Huoneistoissa oli yksi koppi, öpauttarallaa 1 neliö ja yksi komero johon mahtui sateenvarjon lisäksi ehkä sadettakin lisäksi yhdet saappaat. Ei puhettakaan Sinkkuelämää kaltaisille kenkämäärille. No tiedä tuosta Amerikkalaisten vaatehtimisesta, mutta vähältä komerotilat tuntuivat. Ehkä asunto sopii hyvin yksinäiselle tai korkeintaan pariskunnalle joilla ei ole lapsia. Vähänkin elämää tähän kämppään, niin seinät kaatuu päälle. Mutta siistiä ja kaunistakin, kun ei vaan tarvitse kovin paljon tavaroita.
Illalliselle päätettiin mennä lähes jokaisessa vähänkin suuremmassa kaupungissa olevaan China Towniin. Hotellin takaa melkein Presidon portilta Bussi vei meidät puolentoista hyvän Amerikan dollarin hinnalla suoraan tuohon kuhisevaan keskukseen. Nämä ovat mielenkiintoisia paikkoja ja meistä tuntui, että näimme myös kaksi aitoa alkuperäistä Flower Power ihmistä. Siitä kertominen taitaa kuitenkin vaatia oman kertomuksensa.