Sankarimatkaajat

Eskilstuna 7-10.5.2009
1
Ilma oli sakeana mieltä polttavista kysymyksistä. Onko meillä ikkunapaikka? Kumpi sen saa? Painaako laukku liikaa? Kumpi ottaa kameran käsimatkatavaraansa? Koneen lähtöä odottaessamme, ottaisiko kahvin vai jäätelön? Mihin aikaan kone lähtee? Milloin pitää mennä turvatarkastukseen? Miksi kannettava pitää ottaa turvatarkastuksessa pois käsimatkatavaralaukusta? Mahtuvatko kaikki ihmiset metallinpaljastusportista läpi? Mitä tapahtuu, jos ei mahdu? Miksi ihmiset jonottavat koneeseen, kun jokaisella kuitenkin on merkitty paikka? Onko pilvistä, ja näkeekö koneen ikkunasta mitään?
Ihmisen mielessä sikiää kysymyksiä sitä tahtia, että heikompihermoinen ei kestä ja jää tällaiset matkaan lähdöt tekemättä. Me olimme nuorimman kanssa kuitenkin tuhlanneet sen verran Euroopan rollareita, että huolimatta kauhistuttavasta määrästä kysymyksiä, emme voineet perääntyä rauhallisempaan ympäristöön. Kohtaloamme halveksien astuimme kohti arvaamattomia seikkailuja ja turvatarkastajien kojeiden ammottavaa kitaa.
Kojeet eivät reagoineet vatsassamme sillä hetkellä olevaan jäätelöön. Vedenkin jonka viimeisillä rahoillamme olimme ostaneet ja jonka nyt salakuljetimme vatsassamme turvatarkastuksen läpi, jäi noilta laitteilta huomaamatta. Niin jännittävä oli tilanne, ettei mieleeni enää tullut kysymystä, miten vesi vatsassa on vaaratonta, mutta pullossa ei? Lycke koki vielä yhden kauhunhetken, kun rohkaistun turvatarkastuksen läpäistyämme kysymään noilta kolmelta mieheltä, miksi kannettava pitää ottaa erikseen muista tavaroista. Jälkeenpäin kun hän sanoi, että luuli minun kysyvän mitä tehdään, niille jotka eivät mahdu turvaportin läpi. Sekin kysymys toki esitettiin, mutta vastaus jäi hämärän peittoon, kun muuten niin vakavat miehet vain nauroivat meidän vakavalle ongelmallemme. Niin se kannettava on kuulemma sellainen, että sen alle ei kunnolla näe ja siten on parempi, että matkustajia jumppautetaan tällä sinänsä harmittomalla hienomotoriikkaharjoituksella.
Blue1:n kone rullasi kiitotien päähän ja vapautti jarrun. Kuin ärjyvä peto tuo kolme rinnan istuttava kone joka oli lähes täynnä, ampaisi matkaan. Selkä painuu penkkiin, poskilihakset vetäytyvät taakse. Lause jää kesken. Ajatuksissa vain yksi asia, kyllä tämä kiihtyy. Kauan ei kone ehdi nopeutta nostaa kun kapteenimme on päättänyt, että on aika luopua maakosketuksesta ja olimme ilmassa.
Kone oli arponut minulle käytäväpaikan ja siten siis Lycke ikkunapaikalla kameran kanssa sai ottaa hienoja kuvia Sundominlahdesta, Söderfjärdenistä ja vielä ennen nousemista pilviin, kotikylästä Sulvasta. Jännittää saakohan kuvista sen verran selvää, että paikat tunnistaa.
Lennolla oli valtavat tarjoilut. Vettä ja vaihtoehtoisesti teetä tai kahvia. Tuossa yltäkylläisyydessään pidin tarjoilua niin ylitsevuotavana, että palautin kerman. Lycke ei ehtinyt runsaan pilvimuodostelman tarkkailuista johtuen kiinnittämään lainkaan huomiota tarjoilupuoleen. Lopulta pilvimuodostelma osoitti repeytymisen merkkejä kun hyvä kapteenimme ilmoitti meidän lähestyvän Arlandaa ja arveli laskeutumisen tapahtuvan noin 12 minuutin kuluttua.
Täällä Ruotsin puolella on ilmateiden kunnostus jätetty oman onnensa nojaan. Emme voineet tulla oikein mihinkään muuhunkaan johtopäätökseen, sen verran konetta kentän läheisyydessä riepoi ja riuhtoi ennen kuin kiitotien pinta otti vastaan koneemme renkaiden hellän mutta varman kosketuksen. Koneesta poistuimme viimeisinä ja siten paikat lentokenttäpussissa viimeistä sijaa myöten käytössä. Jäimme ovensuuhun joka tietenkin osoittautui onneksemme. Pääsimme ensimmäisinä itse lentokenttärakennukseen. Kokeneen maailmanmatkaajan elkein Lycke suunnisti kohti tuloaulaa johon ruumaan sijoitettu matkatavaramme oli määrä saapua.
Matkalla Lycke muisteli, että aikanaan TV:ssä oli ollut sarja jonka nimi oli, Arlanda. Heti korjasimme ryhtimme ja kiskoimme suupielet korviin, josko kuvaukset olisivat vielä käynnissä. Laukkuja saimme odottaa tuossa kivisessä, kolkossa ja siten kaikuvassa matkalaukkusalissa. Lyhyen odotuksemme aikana Lycke sai seitsemän tekstiviestiä. Sain tietää keiltä ne tulivat, mutta en niitä tekstiviestisalaisuuteen nojaten tässä viitsi ilmoittaa.
Laukkujen kunnontarkastuksen jälkeen oli vielä yksi koettelemus ennen vapautta. Tullivirkailija oli kuitenkin enemmän kiinnostunut edessään olevasta näyttöruudusta kuin meistä potentiaalista, en kehtaa ajatella mistä. Vasta jälkeenpäin tajusin, että varmasti tuon käytävän seiniin oli sijoitettu läpivalaisussa tarvittavia laitteita ja virkailija katsoi ohi kulkevia matkalaisia tuon läpivalaisulaitteen avulla. Ja minä kun neitseellisyydessäni olin niin pahaa aavistamaton.
Muutama kulma ja sitten avautui eteen avara sali ja siellä tuo tuleva luokanopettajamme, lentäjäpoika ja Päivi. Kaikkia teitä jotka ihmettelette miten Päivi siellä oli, niin kerrottakoon, että jo aamulla hän oli saapunut Tukholmaan valmistaakseen paikkoja saapumistamme silmällä pitäen. Siinä ohessa oli Päivi käynyt guruna kertomassa ruotsalaisille, että svärmor on sama asia kuin besvärmor.
2
Tuleva luokanopettaja ja lentäjäpoika olivat hommanneet kotisiilin. Tuo luontokappale hallitsi heidän uuden asuntonsa pesutilaa suvereenisti. Olivat vaihtaneet yksiönsä kaksioon ja voittaneet suuremmantilan ja yhdenhuoneen lisäksi parvekkeen ja näkymän talon kumpaankin suuntaan. Olohuoneen virkaan rakennettu huone toimi makuuhuoneenamme ja huomasimme, että auringon suhteen se soveltui siihen kovin huonosti. Aamuaurinko häiritsi siinä määrin silmiämme ani aikaisin, että nukkuminen oli lähes mahdotonta. Suorittaakseen herätyksen loppuun, tuo taivaankappale lisäksi lämmitti huonetilaa niin, että päätimme laittaa sälekaihtimet kiinni ja avata oven tuolle parvekkeelle. Raikas ilma tulvikin huoneeseen mutta niin teki myös autojen aiheuttama metelikin. Jetlack:n vaivasi eikä siis auttanut muu kuin nousta ja herättää talonväki vapauttamaan lepohuone siilivapaaksi.
Edellisiltana oltiin seurattu mielenkiintoista näytelmää kun sohvasta käden, tai oikeastaan selkänojan käännöllä saatiin aikaan kahden maattava sänky. Jostakin lattialle ilmestyi ilmapatja joka yhdistettiin sähköverkkoon ja huristen alkoi patja täyttyä univalmiiksi. Kaikenlaista se ihminen keksii. Illalla ei siteen puolentoista tunnin matkan jälkeen Arlandasta Eskilstunaan jaksettu tehdäkään. Iltateet juotiin ja voileivät syötiin ja väki nukkumaan.
Aamupalan jälkeen oli luvassa tietä ilmojen halki.

Hetimiten suihkun ja eilisiltaisen sänkyjumpan käänteisen toiminnan jälkeen suunnistimme paikalliselle lentokentälle. Lentokenttä on paikallisen pienkoneharrastajien peltoaukea ja sen reunaan rakennettu mökki ja lentokonehallien muodostama kylä. Sieltä riisuttiin kahden istuttava lentokone peitteistään ja reippaalla mielellä valmistauduttiin lähtöön. Lähtövalmistelut kuin isommissakin koneissa. Oli vipua ja vipstaakia, mittaria ja merkkivaloa, niin, että asiantuntematonta jo alkoi ihmetyttää. Tottunein liikkein lentäjäpoika Patrik testasi koneet ja laitteet ja oltiin valmiita lähtöön. Radiot vaan vähän teki hallaa, mutta nekin saatiin toimimaan kuin vilkut ikään, vaikkei lentokoneessa vilkkuja olekaan, oletan.
Pelto ei ollut mitenkään tasainen ja meno sen mukaista, heiluvaa, hoippuvaa mutta kuitenkin varmaa. Kiitotien pää ei oikein vaikuttanut kiitotien päältä mutta Patrik pilotille se tuntui olevan ihan ok. Siitä sitten lievään alamäkeen muutama kymmenen metriä ja sen jälkeen tasaiselle ja sitä vauhtia kiihdyttäen. Tässä vaiheessa koneen pienuus viimeistään tuli esiin kun alustan epätasaisuus pompotti laitetta. Vauhtia saatiin kuin saatiinkin vähän runsas sata ja ei muuta kuin ilmaan. Sitten se vasta hoippuminen ja huojunta alkoi. Vastatuuleen mentiin, kuten kai oikeaoppisesti pitääkin mutta kuoppia oli tälläkin osuudella ja nyt oli alla pientäkin pienempi laite. Tunne oli mieltä kuohuttava. Epäilytti miten tässä lopulta tällä heinäsirkalla käy ja toisaalta koneen liike antoi luottamuksen tunteen, että ei asiassa ole mitään ihmeellistä. Pilotin liikkeet kertoivat tottumuksesta, joten ei kai tässä ole itsenkään syytä hötkyillä.
Kone oli mittarin mukaan noussut kolmeensataan metriin ja poukkoili koko ajan. Ei itse koneesta jatkuvaa nousua siitä eteenpäinkään huomannut, mutta sitten huomasin korkeusmittarin ilmoittavan, että korkeutta oli jo kuusisataa. Vielä noustiin kilometriin ja sitten meno rauhoittui. Sain oppitunnin ohjaamisesta ja salli Patrik minunkin tarttua ohjaussauvaan. Nokkaa vähän ensin alas, sitten sauva siihen suuntaan johon kaarros halutaan ja vähän sauvaa taakse. Hienosti kääntyi, mutta samalla alkoi hirvittää. Millä kaarre oikaistaan, jos kone alkaa kallistaa liikaa. Hienoa hommaa mutta ei sovi minulle.
Ilmasta käsin näki miten Eskilstunan ympäristö on pelkkää maaseutua. Peltoa ja metsää riittää ja järviä kuin Suomessa, eli lähes joka paikassa. Käytiin katsomassa kaupungin yllä miltä näyttää. Sitä varten piti hiukan pudottaa korkeutta. Alaspäinmeno oli yhtä kuoppaista kuin ylöspäinkin.

Koitin ottaa muutaman valokuvan, kunnes alkoi vatsanpohja valittaa tärinää ja päätin katsoa vain eteenpäin. Kentälle löydettiin hyvän näkyvyyden vallitessa ja alastulo oli varman lisäksi oikein sujuva. Näytti helpolta, mutta niin kai kaikki näyttää helpolta kun saa seurata sellaisen tekemistä joka osaa.
Lyckekin otti tilaisuudesta vaarin ja lähti tekemään samanlaisen kierroksen kuin minäkin. Keli oli yhtä kova kuin minunkin vuorollani ja tuntemukset vatsassa ja päässä sen mukaiset. Mutta kannatti, näistä pienistä harmeista huolimatta, sanoi Lyckekin saatuaan kovaa maata jalkojensa alle.

3
Aurinko oli jo ehtinyt tehdä jo hyvän matkan ja vatsakin ilmoitti olevansa jotain vailla. Lounaan jälkeen pantiin porukka kahtia. Ensimmäinen jäi kylän, kaupungin vai mikä tämä nyt sitten on, keskustaan ja toinen hakemaan autolta kannettavaa ja kameraa. Minä uhrauduin ja jätin halusta huolimatta tällä kertaa ostamisen muille ja lähdin mainion lentäjä-ässän kanssa autolle ja katsomaan sopivia kuvakulmia. Eskilstuna on kovin kaunis pikkukaupunki. Kaupungin halkoo joki joka luo elävyyttä ja idylliä tähän tänä vuonna 350 vuotta täyttävään kaupunkiin.
Ilma oli alkukesäisen lämmin. Puussa lähes täyteen mittaan kasvanut lehti. Kyllä paikan eteläinen sijainti Tukholman korkeudella jotakin näytti merkitsevän. Ei meidän leveysasteilla ollut lähteissä oikein edes aavistusta hiirenkorvista ja täällä jo ruohokin viheriöi. Oli lämmin ilma saanut puistosedätkin liikkeelle ja oli joukkoon liittynyt joku tätikin.
Ihailimme siinä kaupungin rantapuistoja ja sen varren taloja. Käytiin helpottamassa oloa Kaupungin käsipallojoukkueen kotipyhätössä. Pelaa kuulemma huomenna lauantaina 9.5 mestaruudesta Globenissa. Taitaisi kaupungin oma Sali jäädä pieneksi. Vessan peili oli tehty pellistä. Oli varmaan mennyt lasinen sen verran usein rikki, että peltinen sai ajaa saman asian. Niin se ajoikin, ja ehkä vielä paremminkin. Ei näkynyt kaikki niin selvästi.
Eskilstuna on kaunis kaupunki. Kooltaan mitä ilmeisemmin saman kokoinen oman kotikaupunkimme kanssa. Ei niin pieni, mutta ei vielä suurikaan. Kaikkea on mutta ei vielä liian kanssa. Kaikki eivät tunne toisiaan, mutta tuttujakin tapaa. Ihmisen kokoinen kaupunki. Minkähän kokoinen kaupunki ei ole enää ihmisenkokoinen? Liian pienessä ei ole yksityisyyttä ja liian suureen ihminen katoaa. Mutta minkä kokoinen on liian pieni ja minkä, liian suuri. Absoluuttista rajaa tai mittaa ei voi antaa ja mittaritkin voivat olla yksilöllisiä. Nyt meni juttu filosofiseksi ja taitaa olla syytä lopettaa tältä erää.
4
Illallinen oli erittäin onnistunut. Saimme alkupaloiksi paahtopaistia paahtoleivällä. Pääruokalajina oli uunissa haudutettua kanaa ja perunagratiinia. Ruokajuomaksi meille tarjoiltiin vahvan voimakasmakuista välimeren punaviiniä. Kreikkalainen salaatti saslikin kera kruunasi makunautinnon. Ruokapuheenaiheet risteilivät matkakokemusten jakamisesta, päivän ja edellisen päivän tapahtumien kertaamisen kautta tämänkertaisen matkamme varsinaisen syyn valottamiseen. Ainoastaan jääkiekkoasiasta näin kauden jo päätyttyä ei oikein saatu aikaan kunnon keskustelua. Varmasti aiheessa olisi puolin jos toisin ollut paljon kerrattavaa, mutta minkä teet kun kausi oli ohi, niin kausi oli ohi.
Vielä on kuitenkin esitettävä suurkiitos illan emännälle ja isännälle, sillä ateria saatiin päättää jäätelön muodossa tarjoillun jälkiruuan kera, isännän unohtamatta kahvia avec. Kohteliaan lämpimissä tunnelmissa erottiin illan jo lähestyessä yötä. Päivässä ei oikein olisi enää mitään kerrattavaa, ellemme päivällä olisi törmänneet aivan Eskilstunan keskustassa joenvarressa törröttävään talonraatoon. Tuo näky sai mielikuvituksen liikkeelle, mutta vaikea kuvitella, että mielikuvituskaan olisi kyennyt tuottamaan värikkäämpää tarinaa kuin tuon tulipalon uhriksi joutunut talo oli edellisenä talvena kokenut.Aikanaan oli tuolla paikalla seissyt loistonsa kukoistuksessa toiminut hotelli, ravintola ja yökerho. Nyt pakalla oli vain palon rikkomien avonaisten mustien ikkunoiden muodostama alakuloinen näky. Tulipaloja toki sattuu vähän joka paikassa siitä ei ollut kyse, mutta että aivan kaupungin sydämessä hotellirakennus palaa tuolla tavoin, niin, että koko rakennus palaa tasaisesti eikä palokunta ollut kyennyt pysäyttää paloa ennen kuin se saavutti koko rakennuksen.
Paikallisen tietolähteen mukaan kaupungissa on kaksi kilpailevaa yökerhoa ja voimakas huhu antaa ymmärtää, että tuo palo ei ollut syttynyt vahingossa. Sitä ehkä tukisi se, että rakennus oli palanut kauttaaltaan. Kaukana ei ole se ajatus, että palo oli syttynyt useassa paikassa yhtä aikaa ja siten selittyisi tuo rakennuksen täystuho. Sain kuulla ihmetyttäviä asioita, siitä miten kyseistä ravintolaa piti yllä tuon toisen ravintolan pitäjän pahin kilpailija ja kyse oli kilpailijan pelaamisesta ulos markkinoilta. Kuulosti enemmän Amerikan mafiatouhulta kuin pohjoismaisen pikkukaupungin liikemiesten kilpailutoiminnasta. Poliisin selvittäessä asiaa oli juttuun kuitenkin liitetty kaksi kirjainta MC, jotka kuitenkin saivat ihon nousemaan kananlihalle ja ihmetyksen kuulijan kasvoille. Voiko olla totta, oli ensimmäinen ajatus, mutta mitä enemmän asiaa ihmetteli ääneen sitä vakuuttuneemmaksi tuli siitä, että kaikki on näinkin pienessä mittakaavassa mahdollista.
Joka tapauksessa näky oli lohduton vaikka jo olivat remonttimiehet tulleet paikalle ja alkaneet työnsä. Työnsä jonka seurauksena paikka saatiin varmasti entistä ehompaan kuntoon. Huomasin miettiväni mitähän sitten tapahtuu jos tuossa yhteydessä epäterveeseen käyttäytymiseen oli jotakin perää. Epäilemättä tulemme tänne vielä uudelleen ja saamme tietää mitä asiassa lopulta saadaan selville ja toisaalta mitä tapahtuu tuolle rakennukselle ja ehkä kaikkein mielenkiintoisinta mitä sille tapahtuu korjauksen jälkeen, vai tapahtuuko mitään?
5
Päivä Tukholmassa kuuluu ikään kuin asiaan ajattelimme. Autolla ensin sata kilometriä lähiöön nimeltä Skärholm. Skärholm on paitsi maanalaisen asema niin myös suuri, ei valtava ostoskeskus neljässä kerroksessa. Aikaa ja rahaa olisi saanut tuhlatuksi täälläkin, mutta kun päämääränä oli kaikkien turistien tapaan vanha kaupunki, niin sinne sitä oli sitten päästävä. Otettiin nykyajan rautahepo alle ja jo muutaman asemanvälin ja yhden junanvaihdon jälkeen oltiin Hötorgetin maisemissa. Maanalainen on mielenkiintoinen kokemus samalla tavalla täällä kuin muuallakin maailmalla. On herrasmiehiä liituraidoissaan. On opiskelija joka lukee muistiinpanojaan, samoin kuin poikaporukka joka keksii keskinäistä hauskaa ihan ilman syytä. On, tällä kertaa nuori nainen, joka lukee pokkaria ja nuori poika joka räplää puhelintaan. Oli junassa luonnollisesti myös nuoripari joka näki ja huomasi vain toisensa. Elämä kulkee junassa kaikessa monimuotoisuudessaan.
Kello oli tuossa vaiheessa kerinnyt kiertää kellotaulua jo sen verran, että alkoi olla nälkä. Valitsimme etnisten ravintoloiden keskittymän ihan siitä sinistä Kultturhusettia vastapäätä. kahdessa tai oikeastaan kolmessa kerroksessa ravintolaa ravintolan vieressä. Tai oikeastaan siellä oli keittiöitä keittiön vieressä, salien seinustoilla. Keskusaula oli ahdettu täyteen pöytiä joihin sai istua syömään valintansa mukaan ostettua ruokaa noista keittiöistä ja myyntitiskeiltä. Pöydät olivat viimeistä sijaa myöden täynnä, mutta ihme tapahtui ja aivan siitä edestämme vapautui viiden hengen pöytä, ja meillä olikin paikka jossa ruokailla. Enää piti päättää minkä maan erikoisuuksia kukin syö. Oli tacoja Meksikosta, Suchia Japanista, kebabia, pitzaa, libanonilaista, thaimaalaista ja vaikka mitä toinen toistaan eksoottisempaa ja vähemmän eksoottista suuhunpantavaa. Pulmia valitsemisessa, mutta lopulta jokaisella oli oma lautasensa ja ruoka jokainen sai vatsansa täyteen.
Ruuan jälkeen piti tietenkin vielä mennä etsimään nuorimmalle uusia vaateita. Tietäähän sen mitä tuollaisen syömisen jälkeen tapahtuu. Kyllä aivan oikein, meistä pienin on lihonut niin, että vanhat vaatteet ei enää mahdu päälle ja pakko mennä ostamaan uusia. Ensin eksyttiin kuitenkin kauppahalliin jossa aivan rauhassa ilman ostohaluja katselimme kaiken maailman ruokatarjontaa. Hyvä ettemme tulleet tänne nälkäisinä, sillä olisimme varmasti ostaneet ruokakassin täyteen kaikenlaisia herkkuja.
Tukholman keskustan kävelykadut oli reunustettu täyteen terasseja täyteen, niin paikallisten iloksi kuin turistien nestehukan lievittämiseksi. Vältimme kuitenkin kaikki vaarat, sillä olimmehan juuri tuottaneet vatsallemme iloa ruuan muodossa. Yhdet kengät jouduimme ostamaan mutta muuten kukkaromme selvisi ilman suurempia vaurioita. Vanhassa kaupungissa kaikkien kunnon turistein tapaan päätimme kuitenkin keventää taskujamme muutamalla kruunulla ja ostimme annoksen hyvää jäätelöä jonka, aivan oikein, uusien vaatteiden toivossa söi hän joka oli jo aiemminkin todennut lihoneensa. Mitä ei nuori teini-ikäinen nainen tekisi, jolla varmistaisi uusien vaatteiden hankinnan itselleen.
Sitten alkoi jalkojamme vähän väsyttää ja päätimme karistaa tämän tulevan luokanopettajamme opiskeluvaltion pääkaupungin pölyt jalostamme ja palasimme Slussenin sissien aikanaan valloittamien asemien kautta Katarinahissenin juurella sijaitsevalle tunneliradan asemalle. Paluumatkasta ei raportoitavaa.
6

Sunnuntaipäivän vietimme Eskilstunan eläintarhassa "oppaan kanssa".

Tack Oona och Patrik