Kesämökki Punavuoressa 10

Pallot Helsingin yllä
19.7.2010
Aamulla joku huusi kovaan ääneen, mies, mies, mies, mies…… Huuto jatkui, jatkui ja jatkui. Taiteilijakaupunginosassa kun ollaan, en sitä jaksanut kuitenkaan ihmetellä sen enempää. Joku taiteilijaseurue oli palaamassa myöhään ravintolakierrokseltaan ja joku oli keksinyt jotain uuttaa teemasta mies.
Aikani sitä siinä kuuntelin kunnes ymmärsin, että tuo performanse oli pystytetty pysyvästi neljännen kerroksen sisäpihan ikkunani alle. Katsoin kelloani joka näytti, että viimeiset kapakat olivat sulkeneet jo ajat sitten mutta vielä ei ollut uuden päivän aika. Jossakin Kaurismäen elokuvassa lauletaan aamuyön auenneista aisteista ja minäkin havahduin kuuntelemaan tuota, nyt jo merkilliseksi muuttunutta hokemista, kunnes viimein tajusin, että minun on tarve vielä nukkua.
Eilen oli Sunnuntai ja turistillakin vapaapäivä. Ensimmäisellä raitiovaunupysäkillä vastaan tuli ”Sight seeing” kyltein varustettu raitiovaunu ja sain soistavan idean. Hyppään kyytiin ja katson Helsingin nähtävyydet näin omanlaisella tavallaan. Nostin reippaasti käteni kuljettajalle merkiksi, että toivoin päästä mukaan. Yhtä reippaasti kuljettaja osoitti minulle katoksen laipiota. Siitä heti ymmärsin, että minulta oli jäänyt jotain ymmärtämättä.
Mutta ei hätää sillä, ei suomalainen niin hevillä luovuta. Ensin piti saada jotain rinnan alle ja Alepa oli jo avannut ovensa. jostain vuosien tai nyt jo vuosikymmenten takaa kaikui korvissani valitus miten Helsingissä ei pääse kauppaan sunnuntaina välttämättömille ostoksilleen. Muistan sitä keskustelua seuranneeni hiukan huvittuneen pilkallisena, mutta kyllä kieltämättä tuntuu helpottavalta kun naapuritalossa on kauppa auki aamu 7 ilta 11 seitsemänä päivänä viikossa. Nyt olen sitä mieltä, että kauppa joka kesämökin kupeessa ei ole ollenkaan hullumpi juttu.
Niin tuli ruumis ravittua ja mieli valmis kohtaamaan uutta. Silloin muistin nähneeni kyseisen raitiovaunun oikaisseen melkein varpaitteni yli olympiaterminaalin kohdalla. Suunnistin siis Sinne odottamaan seuraavaa vuoroa. Tolpalla varmistin, että katolla keikkuu ”Sight seeing” kyltti ja istuin Sulo Veikko Pekkolan hauskaan seuraan.
Aikani, joka ei ollut niin kovin lyhyt, odoteltuani raitsikka viimein saapui. Varmaan tuo 17 euron kierros on ihan ok. jos Helsingissä käy päiväsetään, eikä ole täällä ennen käynyt. Näin toki Waltarin ja Palon Muistomerkit, mutta muuta uutta ei kierrokseen kertynytkään. Paitsi tietenkin oppaan heitto, Venäjän suurlähetystön kohdalla. Oli komea rakennus rakennettu vasta sodan jälkeen, kun edellisen suurlähetystön olivat Neuvostoliittolaiset pommittaneet maan tasalla. Pidin sitä melkein ihmeenä, mutta myönnän, huvitti.
Lauantai oli pyhitetty jalkapallolle. Pohdinta illan voittajasta oli ankaraa. Helsingin poijat olivat käyneet viikolla häviämässä vesisateessa Latviassa, vai oliko se Liettuassa. Viikolla keskiviikkona olisi klubilaisilla revanssin mahdollisuus. Mietityttäisikö tuo peli heitä niin paljon, että tämä peli asuntomessukaupungin joukkuetta vastaan olisi vain välipala. Toisaalta pääkaupunkilaiset ei ollut hävinnyt peliäkään yli vuoteen kotonaan, joten?
Kukkopojat, niin kala, puolestaan olivat hävinneet ensimmäisen pelin näitä lauantain vastustajiaan vastaan 0-5 joten ei hyvältä näyttänyt. Sen verran kuitenkin luotin matkaväsymykseen ja tulevan keskiviikon pelin odotuksiin, että asetin panokseni Kallaveden poikien puolesta.
Peli alkoi ja melkein heti alkuun sai tuomari päähänsä, että laitetaan pallo rangaistuspilkulle. Niinhän siinä kävi, että alta puolen tunnin oli pääkaupungin joukkue 1-0 johdossa ja minulla taskussa lappu jonka lunastukseksi tarvittaisiin vähintään kaksi osumaa.
Niinhän siinä kävi, että jo ensimmäisellä puoliajalla tuo Nigerialainen Dickson hassutti kaikkia niin kentällä kuin kentän ulkopuolella ja laittoi pallon lähes tyhjiin. Peli 1-1 ja minun mieleeni hiipi toiveikas epäily, josko sittenkin. Jännitti niin paljon, että jätin kansalaisvelvollisuuteni, oluen juonti erätauolla, väliin ja istuin kuin tatti lämpimässä ilta-auringossa.
Pelistä nyt en osaa sanoa oikein juuta enkä jaata, mutta kerran ennen varsinaista paukkua pamahti tolppa Kuopiolaisten kenttäpäädyssä. Mutta sitten pamahti, tussahti tai oikeastaan pallo meni vaan minun kannaltani oikeaan maaliin. Oli taas asialla tuo etelän poika, jolle tällä kertaa pallo siirrettiin paikkaan josta ei voi erehtyä.
Samalla hetkellä katsoin ylös, sillä sinne oli ilmestynyt kolme kuumailmapalloa. Juuri maalin synnyttyä oli niistä lähinnä oleva pääkatsomon päällä ja kaksi muuta seurasi sitä majesteetillisesti. Oiva tapa katsoa peliä paikasta johon lipuntarkastajien on mahdoton päästä. Saivat katsoa ilmaiseksi, totesin kateellisena. Loppupeli olikin sitten istumista kuin kuumilla hiilillä. Tiilinen vai oliko se Muurinen teki kaikkensa ottelun lopputuloksen muuttamiseksi ja laittoi peliin Lato- vai oliko se Riihilahden. Pari lihamuurikohtausta saatiinkin aikaan ja minulle monta kertaa vahvempi sydän. Sen verran oli kovilla tuo veripumppuasemani.
Kummallista miten ihmisen mieli kevenee tuosta, minähän tiesin, tunteesta. Tuomari kun viimein vihelsi, viiden lisäminuutinkin kuluttua, pelin poikki, olin niin kevyellä mielin, että jalkani tuskin maahan sattuivat. Näin jälkeenpäin vietin, miten akilleen kantapääni kuitenkin oireili vaikka jalkaterä tuskin maata kosketti. Mutta se on toisen jutun aihe, joskus myöhemmin, ehkä, tai sitten ei.

Kesämökki Punavuoressa 9

Sininen uni
16.7.2010
Rööperi sisältää minunkin korvassani vähän, jos ei pelottavalta, niin ainakin epämääräiseltä tai vähän hämäräperäiseltä. Rööperistä tai ehkä sen lähihistoriasta tehtiin muutama vuosi sitten elokuva. Nyt elokuvaa myydään Rööperin divareissa muutaman euron hintaan. Mietin, pitäisi varmaan ostaa, mutta jätin ostamatta. Tuntui jotenkin paremmalta pitää tutustuminen omissa käsissä ja jättää muiden tulkinnat heidän omikseen.
Punavuori, Rödberget ja viimein Rööperi lienee saanut nimensä kuten jotkut muutkin Helsingin kaupunginosat, Lauttasaari, Kulosaari, Kaartinkaupunki, Kallio, Kaivopuisto tai vaikkapa Kruununhaka. Rödberget, punainen vuori saa kai nimensä Sinebrykoff:n puiston yläpäähän huippunsa saavan kohtalaisen mäen mukaan, mutta mistä tuo ”puna” siihen saadaan.
Toki vuori sijaitsee lännessä ja siten auringonlasku saattaa tehdä siitä punaisen. Toinen ehkä uskottavampi selitys saattaa liittyä alkuperäiseen asujamistoon. Hietalahden telakka-alue ja ennen niin suuret satamat sijaitsevat aivan vieressä ja tarvitsivat työntekijöitä. Punavuori onkin saattanut saada nimensä asukkaidensa mukaan. Talot ovat vaatimattomampia kuin vieressä Ullanlinnassa ja talojen asunnot osin todella pieniä. Minunkin kesämökkini öpauttarallaa 15 m2, mutta hyvin mahtuu, sanoisin.
Asunnot ovat pieniä ja siten ehkä halvempia asua kuin suuremmat ja enemmällä rahalla rakennetut. Se taas puolestaan on kautta aikain vetänyt puoleensa taloudellisesti enemmän tai vähemmän epävarmalla tai epävakaalla pohjalla olevia. Tällaisia ovat varmasti taiteilijat mutta myös väki jota tuo edellä mainittu ”Rööperi” elokuvakin kuvaa.
Taiteilijat ja omanlaisensa elämänkirjo luo leimaansa tänäänkin kaupunginosan kuvalle. Taidetta tai käsityötaitoa on esillä monessa paikassa. On myös halvempaa ja kalliimpaa toiseen tai kolmanteen kertaan samaa tavaraa myyvää liikettä. Myös ravintoloita löytyy moneen makuun ja hintaluokkaan. Vierekkäin ja jos nyt ei aivan vieretysten, niin saatat saada Pizzan tai Kebap aterian juomineen huomattavasti alle kympin ja seuraavassa ravintolassa illallinen tykötarpeineen maksaa viisinkertaisen hinnan.
Ehkä tuo rosoisuus ja vastakohtaisuus luokin tälle kaupunginosalle sen viehätyksen ja viihtyisyyden jollaista olen siinä kokenut.
Ei minun oikeastaan tuosta pitänyt kirjoittaa, vaan ravintolasta johon täällä törmäsin. Pursimiehenkadulla olen silmiinpistävässä määrin törmännyt japanilaisiin. Parveiluun ja riemunkiljahduksiin löytyi syykin. Kaupungista tultaessa, siinä vähän ennen kadun mutkaa rannan puolella on Kahvila Suomi niminen lounasravintola. Ensin mietin, että syy japanilaisten innostukseen saattaa liittyä jotenkin siihen, että paikallinen Lonely Planet mainitsee kyseisen kahvilan jostakin syystä.
Yleensä syy lienee hyvä ruoka joten minä ajattelin loogisesti ja menin sisään lounaalle. Sisällä selvisi, että täällä oli osittain kuvattu eräs Japanilainen elokuva. Ihmekös tuo, vähemmistökin syistä pääsee matkailukohteeksi. Samalla muistin, että kesämökkini talon vastakkaisella puolella oli seinässä kyltti. Art Films Production. Vau, täällä on siis elokuvakeskittymäkin.
Illalla olin pitkään Pitzzan ja jonkun muun välillä. Valitsin jonkun muun ja suunnistin edellisenä iltana ohi kävelemäni ravintolaan ”Juuri, Keittiö ja Baari”. Illallinen oli mainio ja kaikki ruuat paikalla tehtyjä, Courmet saattaisi joku asiantuntija sanoa. Illallisen jälkeen kävelin muutaman korttelin ja löysin paikan jossa Karri Luhtala soitti Trionsa kanssa Jazzia. Tunnelmallista ja kaunista. Yksi vaikutti tutulta ja sitä se olikin, Tapio Rautavaaran ”Sininen uni”. Kävelin hiljaa majapaikkaani ja nukahdin melkein heti.

Kesämökki Punavuoressa 8

Reitti
14.7.2010
Kun sinulla on vasara, ovat kaikki ongelmat ratkaistavissa nauloilla. Kun sinulla on polkupyörä, ovat kaikki reitit polkupyöräreittejä. Kaupungin turisti-info oli antanut minulle kaksi karttaa, joista ensin piti kokeilla Helsingin sisäistä karttaa. Tarjonnasta löytyikin 34 km pitkä reitti, joka veisi ensin Vantaanjoen suulle. Siitä jatkettaisiin joenvartta Haltialaan. Sieltä sitten reitti kulki tuota joskus keskuspuistoksi nimitettyä vihreää vyöhykettä pitkin aina Töölönlahden eteläpäähän.
Joskus olin kuullut jonkun Helsinkiläisen julkkiksen kehuvan tuota mahdollisuutta, joten pitihän sitä kokeilla. Tässä vaiheessa jutun kirjoittamista vapautui viereisestä Ursulan aamiaispöydästä HS, ja joudun keskeyttämään hetkeksi.
Nyt on Päivälehti vainaa luettu ja jutunkin kirjoittaminen tullut turhaksi. Kummallista, että päivän lehti kertoi juuri tänään kokonaisen sivun verran tuosta puistosta ja reitistä aina Helsingin kaupungin omistamalta kotieläintilalta Töölönlahden rantaan. Ei ole siis mitään syytä kertoa miten tuossa ”keskuspuistossa” voi, kuten minäkin tein, eksyä. Ei nyt eksyä kokonaan, vaan niin, ettei oikein tiedä mitä reittiä pitäisi kulkea. Lehti kertoi jo sen minkä minäkin havaitsin. Reittiviitat ohjaavat mihin sattuu ja niitä on vain siellä täällä.
Keskuspuisto on todella hieno, mutta ehkä vielä hienompi on tuo Vanhankaupungin selän kiertävä ja Vantaanjoen vartta kulkeva reitti. Lisäksi se on erittäin selvä ja selkeä, ehkä Kulosaaren rantoja lukuun ottamatta.
Kulosaaren omakoti ja pientaloalue on upea ja alueen arvokkuutta korostaa Kiinan ja vähän huonolla hoidolla olevan Irakin suurlähetystö, puhumattakaan Wihurin kivilinnasta. Herttoniemen kallion laelta vanhan hyppyrimäen kohdalta näkee yli Vanhankaupungin selän. Näkyy maamerkkeinä Suur- ja Kallion kirkon kupolit, Pasilan linkkimasto. Myös Stadionin torni nousee piikkinä kaupungin kattojen ylle.
Linnuista en perusta, enkä tiedä, mutta Kaupunginlahden kaisloittuneen pohjukan ymmärrän olevan niille aikamoinen paratiisi. Ai mistäkö tiedän, no lintutornista tietenkin. Lintutornin huomaan kun pääsen Viikkiin saakka. Viikistä paljon puhutaan, mutta lahden pohjukasta Viikkiin päin katsottaessa on kuin katsoisi Suomalaiseen kulttuurimaisemaan, joskus kauan sitten. On peltoa, on niittyä, on metsikkö, on lehmiä sen siimeksessä. Kannatti tulla, sillä Viikki on maineensa veroinen.
Vantaankosken rannassa on ravintola, jossa kuuden ja puolen hyvän Euron hintaan saan maukkaan salaatti ja keittolounaan. Kaksi poikaa kiskoi kivenväliin jääneitä uistimiaan irti. Minä olin ravittu ja nestettä tankattuna jatkoin kohti pohjoista. Aurinko paistoi ja ilma sellainen, että ei ollut vaikea kuvitella olevansa jossain muualla kuin Suomessa.
Reitiltä palasin parahiksi Bulevardin päässä olevan lavan esityksen alkuun mennessä. Palkitsin itseni läheisellä nurmikolla Kalliosta ostamalla kuivalla omenasiiderillä. Kun purkki oli tyhjä laskin sen vesipulloni viereen. Miltei heti tuli niitä korjaamaan talteen nainen, joka vaatetukseltaan sopisi kaveriksi niille kadunkulmien kerjäläisille, joita eilen moitin. Jäin miettimään oliko tämä nyt sitten hyvä vai huono asia, antaa heidän ottaa nuo pantin ja siten rahanarvoisen etuuden sisältämät pakkaukset hänelle?

Kesämökki Punavuoressa 7

Vihdoinkin
12.7.2010
Tuntuu kuin jättäisi äänestämiseen verrattavissa olevan kansalaisvelvollisuuden käyttämättä kun ei kommentoi jalkapallon kuukauden kestäneiden kilpailujen loppuottelua. Mutta, jollakin tavalla loppuottelusta kirjoittaminen ei tuntunut tärkeältä. Tärkeämpää tai ehkä helpottavampaa on, että koko härdelli otti ja loppui, vihdoinkin. Enää ei ole, harva se ilta, tarvetta etsiä paikkaa, jossa on vastaanotin. Ei tarvitse juoda joka ilta pakko-olutta. Ottelua kun ei voi eikä saa katsoa ilman, että skriinin pystyttäjä saa vaivastaan palkaksi myytyä vähintään sen yhden oluen.
Tärkeämmältä tuntuukin kirjoittaa noista kaupungin keskustaan pesiytyneistä kerjäläisistä. Aihe on varmaan koluttu jo loppuun, mutta kun noista ei tunnu pitävän kukaan ja aina vaan ne kadunkulmissa istuvat. Kävin hakemassa turistitoimistosta polkupyöräkarttoja sillä olin menossa hakemaan polkupyörää lainaksi Munkkiniemestä. Matkalla kuljin Mannerheimintien yli siitä Lasipalatsin kohdalta ja yhdellä silmäyksellä näin neljä kadulla kerjääjää.
Kesämökilläni oli katsottavissa mainio elokuva Billy Eliotista. Tuosta työläistaustaisesta balettitanssijasta joka joutui rikkomaan monia ennakkoluuloja päästäkseen, mihin sitten aikanaan pääsi. Billyn isä ja veli kuvattiin kaivostyöläisiksi jotka eivät osanneet löytää elämälleen mitään muuta käyttöä kuin hiilikaivos. Billyllä oli halu, taito ja sen verran tukea, että elokuva sai onnellisen lopun.
Noita Billyn isän ja veljen toimia pohtiessani tulee mieleen nämä kerjäläiset. Eikö heillä todella ole mitään muuta vaihtoehtoa, eivätkö he voisi keksiä jotakin muuta. Paljon on puhuttu, että taustalla saattaa olla järjestäytynyttä rikollisuutta joka on tietenkin luku sinänsä jos se pitää paikkansa. Olen toki kuullut, että nuo kulmissa kuppinsa kanssa istuvat ovat lukutaidottomia. Jos joku on lukutaidoton on häntä helppo rikollisten riistää. Eikö silloin olisi syytä pohtia miten nuo jollakin tavalla saataisiin lukutaidollisten piiriin? Toki ymmärrän, että kyseessä väitetään olevan kotimaassaan syrjityistä ihmisistä joille ei kouluja järjestetä. Mutta sen verran olen yksinkertainen, että eikö tällä kansanosalla itsellään ole kykyä tai halua edistää tällä tavalla omaa asemaansa.
Joka tapauksessa nuo kerjääjät istuvat toki kadunkulmissa, mutta aktiivisemmiksikin muuttuneita kerjääjiä näillä kaduilla liikkuu. Erilaista myytävääkin aina kukista sormuksiin saakka. Minullekin kaupattiin kiiltäviä ja kolisevia, mutta jätin tilaisuuden käyttämättä. Mutta jonkun täytyy ostaa ja antaa rahaa kerjääjille. Minun ajatuksissani ei kukaan kerjää, jos siitä ei mitään saa.
Nyt huomaan, että juttu on levinnyt sen verran, että ehkä olisi ollut parempi kirjoittaa Jalkapallon loppuottelusta Espanja-Hollanti, mutta tehty mikä tehty, kirjoitettu mitä kirjoitettu.

Kesämökki Punavuoressa 6

Vain 50 senttiä.
11.7.2010
Siinä Tehtaan- ja Laivurinkarun kulmassa on puisto ja puiston nurkassa kioski. Sartrea auringonpaisteessa, Juhani Ahon katseen alla aikani luettuani tuli jo liian kuuma. Olin jo ajat sitten riisunut kengät ja sukat, sekä lopettanut itseni soimaamisen siitä yksinkertaisesta asiasta, etten ollut ottanut sandaaleita mukaani. Travel light asenteella on omat puolensa, mietin, ja päätin lähteä vaihtamaan paitani. Yöllä kasteltu nurmikko sotki sen kun asetin sen alleni nurmikolle, ennen sukeltamista Sartren luomaan tunnelmaan.
En malttanut laittaa kenkiä jalkaan vaan astelin poikki Eiran asfaltin polttaessa jalanpohjia. Musta asfaltti oli kuuma, mutta näinä keskipäivän tunteinakaan varjo ei lyhene olemattomiin kuten jossain etelämpänä. Talven kenkäkeleiltä herkät jalkapohjanikin kestivät juuri ja juuri vaikka jossakin etelässä muistan valkean hiekankin olleen niille liian kuuma.
Juhani Aho seisoi liivipuvussaan vaikka aurinko paistoi täydeltä terältään. Noissa loistonsa päivissä ajan kuvaan varmaan kuului, että kansalliskirjailija esiintyi arvolleen sopivassa asussa. Päivän Päivälehti oli arvostellut kaupunkinsa urheilijapatsaita. Oli kuulemma mittasuhteet pielessä ja muutenkin surkeita esityksiä. Saisivat arvostella nämä taiteen edustajatkin, vaikka sen myönnän, vaatteet joko istuvat tai ovat istumatta. Urheilijat kuvataan usein alasti, ja ruumiin suhteet ja askelluksen sujuvuus jää kaikkien pällisteltäväksi.
Mutta kuten sanottu, vähän kävi sääliksi tuo asu näin kesä kuumalla. Sääliksi ei kuitenkaan käynyt sen miljöön tähden jossa patsas seisoi. Ympärillä oli hyvin hoidettu nurmikko, kauniisti leikatut pensaat ja kukat täydessä kukoistuksessaan. Ilmassa vieno, mutta viehko jopa viettelevä kukkien tuoksu. Nurmikko, istutukset, tuoksu tai vain yksinkertaisesti aurinko, oli houkutellut luokseen paljon sunnuntaipäivän viettäjiä. Mietin olivatko he noista Eiran upeista taloista tulleita, epäilemättä rikkaita, vai minun laillani Punavuoresta tulleita köyhäläisiä.
Niin tai näin, sillä ei liene väliä. itseni tunsin joka tapauksessa etuoikeutetuksi, kun sain viettää vapaan hetken tässä maisemassa. Ajattelunsa mielenkiintoisuudesta huolimatta tuntui, että kirjaa oli jo luettu oma aikansa ja kuumuus ja aurinko tuntuivat vaativan lasillisen nestettä. Muistin Tehtaankadun kulmassa olevan kaupan ja päätin tarkistaa onko suomen alkoholilainsäädäntöä muutettu ja miten on janojuomat saatavilla näin sunnuntaisin.
Kävelin Norjan suurlähetystön ohi, tulin Armfeltintielle ja kolmentoista kohdalla ihmettelin hylätyn oloista taloa. Siitä joku vaatimaton maa saisi oivan edustuston omalle lähettiläälleen tai sitten joku uusrikas saisi sen ostamalla todistaa itselleen ja ehkä muillekin onnistumistaan.
Näissä mietteissä astelin kohti Tehtaankadun kauppaliikettä kun minut yllätti tuo Kioski jonka jo alussa mainitsin. Hylkäsin oitis ajatuksen ravitsevasta oluesta mutta sitten tuli kupillinen kahvia mieleeni, kuuma kun oli. Myyjä kuitenkin suositteli omenavichyä jonka oitis ostin. Epäilin jo kuuloni pettäneen kun myyjä ilmoitti lasillisen hinnaksi 50 senttiä. Puettuani äimistykseni hinnan kohtuuttomuudesta, siis halpuudesta, sain vastaani iloisen naurun. Kahvilaa ei oltu perustettu periaatteelle 3 € kahvi vaan mukavalle tunnelmalle jolla asiakkaat saadaan tulemaan uudelleen.
Kahvila, siis kioski, siis kahvila, oli tuollainen kolme kertaa kolme paneeliluomus joita kai viisi- ja kuusikymmenluvulla rakenneltiin. Kahvilapöytinä oli kolme vinossa seisovaa puutarhapöytää joilla liina ja pilttipurkissa kukkia. Tuolit niitä metallirunkoisia joissa on puupinnat osassa asiankuuluvasti poikki. Kaikki siis juuri, niin kuin pitääkin väliaikaisessa kesäkioskissa. Myyntitiskillä vanha kunnon gramofoni loi tunnelmaa ja vanhoja vinyylejä näin hyllyssä asiakkaiden viihdyttämistä odottamassa. Myyjinä kaksi nuorta jotka sanoivat olevansa vain auttamassa ystäväänsä, joka oli kioskin varsinainen yrittäjä.
Sen verran sanoin, että olisin kyllä lasillisesta enemmänkin maksanut, mutta muutoin maltoin mieleni, enkä ryhtynyt opettamaan hinnoittelun saloja näille kahvila-alan ammattilaisille. Aamulla olin lukenut Päivälehdestä miten nuoret perustivat kaupunkiin kahviloita. Esitteli siinä myös nuorenparin, joka mieleisen kahvilan puutteessa olivat päätelleet itse kykenevänsä tekemään, juuri sellaisen kahvilan jollainen kaupungissa tarvittiin. Viime huhtikuusta lähtein olivat remontoineet sopivaa huoneistoa ja kuukauden kuluttua olisi valmista.
Miten hanke onnistuu jää heidän nähtäväkseen, minä heistä tai menestyksestään en taida tulla tietämään tämän enempää. Kahvilat ja ravintolat ne pienimmät ja siten kiinnostavimmat ovat harmikseni suurimmaksi osaksi kiinni. Vähän harmittaa, mutta toisaalta olen iloinen. Olisi kiva käydä näissä paikallisissa omanlaisissa kahviloissa, mutta toisaalta juuri se, että ne ovat lomani aikana kiinni, tekee niistä omanlaisiaan. Ne taitavat olla yrittäjävetoisia ja siksi kiinni vuoden hiljaisimpana aikana. Ei yrittäjällä ole varaa palkata kallista palkkaväkeä pitämään paikkaa auki. Suon siis heille ilomielin heidän lomansa.
Minulle riittää kyllä kapakoita tässä kaupungissa riittämiin. Vahinko vaan, että ne täälläkin ovat noita joissa kassalla kysytään vihreää korttia. Mieluimmin veisin janoisen rahani jollekin joka laittaa ne omaan ideaansa ja jättäisin nuo muut väliin. No ei valiteta, kaupunki on suuri ja etsivä varmasti löytää, joten kyllä tämä tästä. Siitä tulikin mieleeni, että olen tässä jo jonkin aikaa istunut kirjoittamassa ja se jos mikä lisää nestehukkaa.

Kesämökki Punavuoressa 5

Muuri
10.7.2010
Jos ei oikein jaksa mitään, niin on loman tarpeessa. Eilenkin jäin kirjoittamatta, vaikka olisi ollut vielä kerrottavana juttua illallisesta jonka ruokalistan olin itse laatinut, tai ystävällisestä bussikuskista, joka ajoi vuokseni edellä ajavan kiinni, jotta pääsin vaihtamaan linjaa ilman sateen pahaa kastelemista. Aamulla heräsin ja jo herätessä ajattelin, tänään tulee rauhallinen päivä.
Mukaan ottamani N&N ei innostanut eikä Z sen enempää. Jotenkin kaikki vähänkään enemmän keskittymistä vaativa tuntui liian raskaalta, eikä vaan jaksanut, ei revennyt. Kaupungilla kävelin monen kiinniostavan antikvariaatin ohi, mutta kirjojen nimien lukeminen ja kiinnostavien teosten etsiminen ei tällä erää sytyttänyt.
Jaksoin selata vain elokuvahyllyjä joita joissakin antikvariaateissa on alkanut olla. Yksi niistä hyllyistä jäi käteen kun myyjä selitti halvan hinnan. Sen verran myyjän vikaa hänessä oli, etten kahden euron luopumisesta tullut elämää suurempaa kysymystä. Al Pacinon, Rene Ruson ja näyttelijän jolla niin pitkä nimi, että en sitä enää muista, tähdittämä ”Rahantekijä” osoittautui oikein kiinnostavaksi elokuvaksi.
Al Pacinon muutamat manööverit kyllä vähän pistivät silmään ja Rene ei oikein tainnut olla välilöissä ohjaajan kanssa. Sen verran epäedullisista kulmista tuota monessa elokuvassa esiintynyttä tähteä nyt oli kuvattu. Elokuvan juonella oli oma totuuspohjansa joka teki siitä kiinnostavan ja varmasti oikeitakin asioita oli putkahtanut mukaan käsikirjoitukseen. Myös lisämateriaalina tarjottu ”oikean” elokuvan taustalla olleen henkilön haastattelu ”amerikkalaisuudestaan” huolimatta oli kiinnostava. Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa koko elokuvasta vaan siitä, miten päivä tuon videon ostamisen jälkeen muuttui.
Kun kerran oltiin Helsinkiä katsomassa, niin päättelin loogisesti, että silloin pitää katsoa Helsinkiä. Kun lisäksi ollaan turistina, niin sitä katsomista pitää silloin tehdä paljon. Tuon seurauksena päättelin rationaalisesti, että kerta silmäyksellä pitää silmän tavoittaa puoli kaupunkia ja suunnistin, aivan oikein, kohti Stadionin Tornia. Olisin halunnut kiivetä nuo portaat huipulle, mutta pääsylippuja myyvä mies sanoi, että olivat ne juuri, muutama vuosikymmen sitten, ehtineet sulkea. Kiipijät kun olivat innostuneet portaista niin, että ilosta hyppiessään eivät olleet aina pysyneet kaiteiden pitävällä puolella. Niinpä nousin nuo 72 metriä tippaakaan hengästymättä, hissillä.
Miten erilaiselta maailma ylhäältä näyttääkään. Kaikki on niin hyvässä järjestyksessä ja siistiä. Sekin mikä ei ole järjestyksessä on niin hyvin epäjärjestyksessä, että tuntuu sekin olevan järjestyksessä. Olisikohan ihmisen maailma selkeämpi jos päämme keikkuisi, sanotaan nyt vaikka, viidenkymmenen metrin korkeudessa, nykyisen puolentoista metrin sijaan. Nyt minusta alkaa tuntua, että jutun jalat ovat irronneet maasta ja ovat niin tukevasti ilmassa, että paras palata ideoista tosiasioiden pariin.
Tosiasiahan sitten tapahtui kun olin taas maan tasalla ja syönyt Stadikan ravintolassa, joksi viereisen pöydän lounastajat ravintolaa nimittivät, ravitsevaa kaali- tai sipuli- tai kaalisipulikeittoa. Tuon ravitsevan särpimen jälkeen otin suunnan Runeberginkadulle ja sen alkupäässä pysähdyin taas antikvariaatin ikkunaan. Sen verran voinee itselleen myönnytyksiä antaa, että katsoo edes näyteikkunat?
Siinä se sitten oli. Kaupan omistaja varmaan tiesi mitä teki kun oli pannut 15 hyvän euron hintaan esiin Jean-Paul Sartren kirjan ”Muuri”. En edes tinkimään ryhtynyt vaan käännyin tulosuuntaan ja suunnistin Töölönlahden rantaa. Rannassa oli kahvila ja siellä pöytä ja tuoli. Lasillinen jääteetä ja runsas tunti aikaa ja olin jaksanut keskeytymättä lukea ensimmäisen novellin, ”Muuri”. Ehkä kyse ei ollutkaan väsymyksestä ja keskittymiskyvyn puutteesta vaan mielenkiinnottomista lukukokemuksista.
Tuon syvällisempiin filosofioihin ei liene syytä tässä yhteydessä. Illansuussa kävin vielä syömässä ostamiani viinirypäleitä Alppipuistossa UMO:n organisoimassa ilmaiskonsertissa. En innostunut ja palasin Rööperiin ja elokuvani seuraan.
Lauantaina aamulla oli vielä usvaa, kun kävelin kohti Ursulaa. Ruotsin lautta kulki hiljaa horisontissa, mutta väreistä ei erottanut, kummasta laivayhtiöstä oli kyse. Sartren ”Huoneessa” Pierre oli tullut parantumattomasti hulluksi, toivoakaan ei ollut. Huomenna pääsisin novelliin ”Lulu”, mutta nyt oli aika yrittää kirjoittaa itse.

Kesämökki Punavuoressa 4

Syvä joki
8.7.2010
Minunkin mielestäni kovin outo otsikko, Helsingissä kaupunkilomaa viettävän kertojan jutulla. Vielä kummallisemmaksi juttu muuttuu kun kerron, että joen nimi on tuttavallisesti Freda. Mutta totta se on, anna kun kerron.
Päivällä kävin kauppatorin kauppahallista ostamassa lampaan ulkofileepihvit. Samaan kauppahalliin oli ystävämme Alko perustanut viinimyymälän ja sain samalla kauppareissulla minttuhyytelön lisäksi ostettua vielä lihalle sopivan viinin ja aperitiiviksi pullollisen Cavaa. Viini oli Australialaista ja nimeltään Miss Henry. Samaa legendaarista rypälesekoitusta kuin kuuluisat Pape viinit, mutta hinnaltaan toki minun kukkarolleni sopivammat.
Kauppahalliin kävelin Waltarin ja Palmun ”Tähdet kertovat” hengessä tähtitorninmäen kautta. Kiersin Helsingin yliopiston tähtitieteiden tai tähtitieteellisen, kuka tuon nyt muistaisi, laitoksen vanhan rakennuksen ja tulin mäelle, joka oli vallattu. Valtaajina elokuvaväkeä, joka täytti lähes koko tienoon. Oli yksi, joka tässä helteessä puki päälleen karhuturkista, esitti kai karhua. Sääliksi kävi, mutta kukin toki valitsee uransa. Sen toisen näyttelijän tunnistin, sen aikanaan olympiakisoissa esteitäkin juosseen ”lähes kaimaksi”. Mikko Ala-Leppilampi oli se juoksija, näyttelijä, ei ollut "Ala".
Tuli siihen Manu, vai miksi niitä nyt sitten nimitetäänkään ja pyysi minua vähän syrjemmälle. Menin ja vaihdoin omasta mielestäni paikan soveliaan matkan päähän. Manun mielestä, en ja aloin menettää huumorintajuani. Muistiini palautui viiden vuoden takaa New Yorkin keskuspuisto, johon eksyimme kerran näkemään kuinka The Producer elokuvaa kuvattiin. Ei näyttänyt siellä ketään haittaavan, että seisoimme viiden metrin päässä näyttelijöistä.
Muutenkin tämä Tähtitorninmäen porukka oli toimissaan vähän toisenlainen. Amerikan maalla hioivat ja hioivat kohtausta niin, että kuvaamista seuraavaa alkoi jo kyllästyttää. Toisin oli tämän ”Ilta on vielä nuori” kuvauksissa. Tuntui menevän heti niin hyvin, että kerta riitti. On amerikkalaisilla näyttelijöillä ja elokuvantekijöillä vielä paljon oppimista.
Manu siinä pyöri jaloissa, joten päätin ottaa aikalisän ja käydä aikanaan katsomassa elokuvan. Hauska käydä katsomassa miten Tähtitorninmäki näkyy kuvissa, joissa näyttelijöitä kuvattiin pakettiauton takatilassa. Mielenkiintoista.
Vein Kauppahallin ostokseni kesämökilleni, mutta kiersin tällä kertaa Tähtitornimäen kaukaa. Ostokset jääkaappiin ja totesin, ilma on kaunis, joten suunnistin kohti rantaa ja Kafe Ursulaa. Ursulaan oli tullut muitakin, mutta aikani jonotettuani sain siiderini. Pöydän jouduin itse siivoamaan edellisen jäljiltä, mutta ei se sinänsä minua haitannut. Pöydässä oli syöty riisiä jonkun kanssa ja nyt sai varpunenkin sitten riisiä. Olivat linnut tottuneet ihmisiin, sillä, ei välimatkaa jäänyt minun ja sen väliin kuin parikymmentä senttiä. Lintu oli sen verran pieni, että ei se minuakaan häirinnyt. Toisin olisi ollut, jos vähän kauempana yksinäisessä pöydässä suuri valkoinen lokki kun teki samaa mitä tuo harmaa varpunen omassa pöydässäni. En käynyt tarkistamassa, mitä lokki oli tilannut.
Aikaa kun oli, kiersin vielä Töölönlahden. Ensin katsastin Hakaniemen torin ja sitten suunnistin kohti pohjoista ajatuksella, kyllä jostakin pääsee radan ali. Olisi varmaan alikin päässyt, mutta Linnunlaulun kohdalle olivat rakentaneet sillan. Olivat vielä kalliotörmälle rakentaneet kahvilan, josta avautui upea maisema Oopperatalolle ja Töölönlahdelle. Villa Kiven pihassa kävin vielä kääntymässä ja istumassa sen terassilla. Mieleen tuli hauska mutta ehkä vähän haikeakin ajatus.
Töölönlahden toisella puolen alkoi vähän sataa mutta viisi minuuttia puun alla ja paita pysyi kuivana. Mökille päästyä kävin suihkussa ja muutenkin valmistauduin illallista varten. Suihkuun saakka kuulin kun sade syöksi vettä ikkunaan, mutta lakkasi saman tien. Kävelen Munkkiniemeen oli ajatukseni, kun kerran aikaa oli ja kantapääkin oli kanssani samaa mieltä. Kun tulin ulos oli jo maa kuivunut ja matka kaupungin halki alkoi.
Fredrikinkadulla jo heitti muutaman raskaan vesipisaran, enkä päässyt kuin torin ohi kun oli pakko ottaa sateensuoja Nordea pankin ikkunalta. Jotakin piti minunkin lainakorkojen katteeksi saada, ajattelin, kun sade vain yltyi ja yltyi.
Sankarillisesti jotkut koettivat kulkea tuolla joeksi muuttuneella kulkuväylällä. Ainakin kaksi kolmekymmentä senttiä oli tuossa Iso-Robertinkadun jälkeisessä alingossa ja vesi juoksi kuin koskessa ikään. Illalla uutisista kuulin miten muuallakin kaupungissa vettä oli riittänyt kellareihin saakka, ja ihmiset saivat siten pitkäksi aikaa tekemistä, vaikka sade olikin jo ilta-uutisten aikaan tauonnut.
Kerroinko jo miten hyvää viini ja lammaspihvit olivat. Jos en niin nyt sitten sen sanoin. Illallisen jälkeen Suomi hävisi Egyptille 0-3 ja siten ilta ei ollut aivan täydellinen. No Berruto taisi antaa tuon mennä läpi sormien. Ehkä viisasta, että ei joukkuetta turhan takia piiskata. Säästyy paukut paikkoihin, joissa paukkuja enemmän tarvitaan.

Kesämökki Punavuoressa 3

Lentopallokin on pallopeli
7.7.2010
Illalla Hollanti voitti Uruguayn. Join kaksi kaljaa, joista toinen oli turhaa. Ensi kerralla otan kahvin. Naapuripöydässä puhuttiin huoneiston remontista, enkä viitsinyt katsoa loppuun minäkään, vaan lähdin mökilleni tilanteessa 3-1. Perille päästyäni tietokoneeni tiesi kertoa Uruguayn viime hetken maalista, mutta ei se riittänyt, kuin kai laihaan lohtuun.
Vasta aamulla jaksoin suihkuun ja sen jälkeen Viiskulman kautta Leipomo, Konditoria, Kahvilaan aamupalasta kertovan kyltin houkuttelemana. Ja millainen aamupala, kysyin itseltäni, kahdeksan ja puolen hyvän euron hintaan? Syötyäni pitkän kaavan kautta tiesin, että tänään voi jättää lounaan huoletta väliin. Viimeistä kahvikupillista nauttiessani mietin, mitä päivä toisi tullessaan? Lähtiessäni kahvilasta, vilkaisin peiliin ja silloin jo tiesin.
Päivä oli pakko aloittaa siistimällä ulkonäköään. Parturi löytyikin aivan naapurista. Itse asiassa niitä oli tässä kesämökkini naapurissa useita, mutta uutena mökkiläisenä en osannut valita, kuin ensimmäisen vastaantulevan. Partureiden kanssa aina puhutaan, niin tämänkin kanssa. Ensin tietenkin ilmoista, mutta sitten kysyin miten työnteko sujuu Punavuoressa. Sanoi, tämä aikanaan Rakverestä kaksikymmentä vuotta sitten tullut heimoveli, että on nauttinut jokaisesta päivästä tänä viitenä vuotena, kun on täällä hiuksia leikannut. Asiakkaat ovat kuulemma niin ihania, ja minäkin nostin heti ryhtiäni.
Apulaisen kanssa ei sitten mennytkään ihan niin hyvin. Tuli nainen, apulainen, muutaman minuutin minun jälkeeni ja heti perään hänelle asiakas. Kaikki meni niin, etten huomannut mitään erikoista, kunnes tukanleikkaajat jostakin syystä tarvitsivat samaa konetta. Tunnelma jäätyi, sinä et siten osaa, typerys, mitään tasolle. Asiakkaan mentyä selvisi, että kyseessä oli ensimmäistä päivää harjoittelijana oleva tuleva parturi. Säälitti vähän tytön puolesta ja vähän hävetti koko tilanne. Pitikö tyttö nyt tuolla tavalla minun aikana? Päätin, että sai olla viimeinen kerta tämän oven takana ja kesätukaksi muuttunut kuontaloni varmisti asian. En tarvitse parturia ainakaan kuukauteen.
Tukanleikkuun jälkeen niskaan kerääntyy aina hiuksenpätkiä, jotka kutittavat ikävästi. Onneksi mökilläni on suihku, johon voi mennä saman tien ja ikävä vaiva on hetkessä tiessään. Akilleen kantapäänikin tuntui antavan pikku hiljaa periksi ja pieni vihlonta muuttumassa lieväksi jomotukseksi. Lomalaista tuo kovasti ilahdutti ja liikkumisen näin helpottuessa, päätin käyttää päivän arkisempiin askareisiin edellisten taidepainotteisten päivien vastapainoksi.
Otin askelten suunnaksi Lauttasaaren ja Vattuniementien päästä löytyikin kaipaamani jarrutehon säädin. Edellisen kisan takajarruongelmat olisivat siten ohi, ainakin sitä voi toivoa. Samalla sain oppitunnin uudesta kypäräsäännöstä, joka ei myyjän mukaan ollutkaan niin jyrkkä, kuin viime kisan katsastaja oli asian ilmaissut. Mutta jätetään autourheilujuttu ”Ratatykki.com” sivuille ja palataan arkiseen päivääni.
Paluumatkalla poikkesin kaapelitehtaalla, mutta se oli remontissa ja ostin sen kirjakaupasta vain kiitoskortin kesämökkini vuokranantajalle ja Dostojevskin sata viisikymmentä vuotta sitten kirjoittaman kirjan. Kevyttä kesälukemista ajattelin, mutta saa aika näyttää kuinka kevyttä.
Iltapäivän lepäsin mökilläni ja nauroin kahden kaveruksen toilailuille videossa, jota iltapäivän tunteina katselin. Ilta oli jo käsillä, kun tuli tarvetta täydentää vatsalaukkua, sen verran runsas ja ravitseva oli aamupala ollut, tuossa mainiossa kahvilassa, sinne pitää mennä uudelleen.
Illalla tulisi televisioista sekä jalkapallon toinen välierä että sitä ennen Suomen ratkaiseva lentopallo-ottelu Egyptiä vastaan. Mökilläni ei, kuten ei mökeillä yleensäkään, ollut televisiota, mutta ei huolta, olinhan nähnyt kaupungilla monta urheilubaaria seinät tapetoituna erikokoisilla ruuduilla. Keskustan Belgialaisessa ravintolassa nautitun illallisen jälkeen, jossa hyvää oli se ettei tarvinnut nälästä huolimatta syödä kaikkea, suunnistin rautatieasemaa vastapäätä olevaan Sport baariin. Olin aivan varma siitä, että Suomi jo pelasi lentopalloa jollakin sen kymmenistä ruuduista.
Seinälakanoita ja televisioita oli kahdessa kerroksessa niin, että kumpaakin silmääni hämmästytti. Tuli raveja, golfia, vanhoja jalkapallo-otteluita, mutta suora lähetys lentopallosta pysyi piilossa. Päättelin, että sille oli pyhitetty oma huoneensa ja kysyin sitä tarjoilijalta. Tarjoilija ei tiennyt, mutta alansa osaajana kysyi paaritiskin takana esimiehen näköiseltä juomalaskijalta. Heidän keskusteluaan en kuullut, mutta elekieli paljasti jo ennakkoon tarjoilijan viestin minulle. Baarissa katsottaisiin tänään vain puolentoista tunnin kuluttua alkavaa jalkapalloa. Hämmästykseni oli niin suuri, etten huomannut edes ihmetellä ääneen kaikkea tuota muuta sillä hetkellä kuvaruuduista tulevaa urheilun nimellä kulkevaa kuvasaastetta.
Viereisen kapakan tarjoilijat sentään otti minut vakavasti ja yksi salin nurkkavastaanottimista saatiin viritettyä oikeasti kiinnostavaa ohjelmaa näyttävälle kanavalle. Suomi vei ja Egypti vikisi. Kolmanteen erään saakka sain ihmetellä ja ihastella noita Mauro Beruton valmentamia lentopalloilijoita. Pienen maan pieni palloilulaji on noussut maailman eliittien joukkoon. Ihailuni ja kunnioitukseni sille miten tinkimättömyys ja omalla valitulla linjalla pysyminen voi saada aikaan.
Kolmannen erän alussa ympäristön paine ja lähestyvän jalkapallo-ottelun huuma pakotti minut luopumaan tästä kanavasta ja siirryimme kuuntelemaan mielenkiinnottomia ja tyhjänpäiväisiä ennakkoarvioita tulevasta Iberian niemimaan poikien ja Alppien tämän puoleisten pelaajien välisestä kohtaamisesta. Peli ei ollut viihdyttävä, mutta sitä elävöitti oivasti tuomareiden tuomioiden arvostelu. Lopulta toinen voitti ja minä lähdin leppeässä illassa kävellen kohti kesäasuntoani tyytyväisenä siitä, että huomenna ei tule potkupalloa.

Kesämökki Punavuoressa 2

Leinon Einosta
7.7.2010
Meitä oli papin mielestä kauhean paljon ja siksi kyseli, mistä olimme saaneet tietää Hietaniemen hautausmaan tutustumiskierroksesta? Tuntui oudolta, että järjestetään tutustumiskierros ja ihmetellään, kun sinne tulee ihmisiä. Sen verran tuntuu kirkko olevan tässäkin asiassa pihalla, että oli laittanut ilmoituksen Internetiin, josta minäkin sen olin tietooni saanut. Jos jotakin laittaa internetiin, niin jopa minä ymmärrän, että tieto leviää. Jos tämä tuli kirkolle ja sen papille yllätyksenä, niin nyt sen sitten pyytämättään tietää.
Kierroksen aikana mietin, mikä henkilöstä ja hänen elämästään tekee sellaisen, että sen muistoksi pystytettyä kivipaasia käydään myöhemmin katsomassa? Taiteilijat tietenkin olivat saaneet oman kukkulansa ja vaikka kierrokseen eivät kuuluneet valtiomiehet, niin kävin ne kekkoset, marskit, rydit ja linkomiehet, erikseen katsomassa. Noiden lisäksi perhearvoja korostavan kirkonmies kierrätti meitä monen avioliiton ulkopuolisen suhteen elämänsä aikana kokeneen, enemmän tai vähemmän tunnetun hautapaaden ansainneen viimeisellä leposijalla.
Eino Leinon päivä kun oli, niin kierros päättyi tälle lyhyen elämänsä aikana kolme kertaa naimisiin ehtineelle ja lukuisille niiden ulkopuolisille suhteille uskollisen miehen haudalle. Oli Eino saanut päivänsä kunniaksi joltakin kukkakimpun ja käsin kirjoitetun runon, Einon omaa tuotantoa, luonnollisesti. Tämän jälkeen kierros päättyi, mutta kuin hiukan ylimääräsenä voisivat halutessaan kierrokselle osallistuneet seurata pappia, ehkä lehdon mielenkiintoisimman, ainoan nimetön kiven luo. Kivessä olisi vain teksti; kuoleman jälkeisen ajan on jumala ihmisiltä salannut, jotta nämä jaksaisivat elää.
Mitä lie sillä pystyttäjä tarkoittanut, mutta kiven oli hankkinut Helsinkiläinen suurmies, joka oli ollut Tukholmassa, yhdessä Topeliuksen kanssa, kummina eräälle ompelijattaren lapselle. Myöhemmin ompelijattarelle nimettömän paaden oli pystyttänyt tuo mies, jonka suku oli hanketta voimallisesti vastustanut. Mitähän mahtavat nuo vastustajat ja mahtavan suvun edustajat nyt ajatella sukunsa maineesta, kun minäkin näin tulin tietämään heidän häpeänsä? Kaunis tarina, mutta varmasti katkera elettäväksi. Mutta ainakin sillä pääsee kiertokäynnin kohteeksi.
Hautausmaat ovat rauhallisia paikkoja, mutta Sorsan kauniilta muistokiveltä oli jo niin lyhyt matka portista ulos, joten astelin uimarannan kesäkahvilaan. Kahvi ja juustoruissämpylä ei herättänyt suuria tunteita, mutta siirsivät sen verran nälkää, että jonkin aikaa pärjäisin.
Helsinki tänään sivusto, lupasi ilmaisen Eino Leinon hengessä pidettävän konsertin Pirita nimisessä paikassa. Tallinnaan minen lähde, mutta katuosoite viittasi nimellään, Eläintarhan…jotain, sen verran Helsinkiin. Eikun KVG ja sieltähän se löytyi ja ihan sopivalta etäisyydeltä kesämökiltäni.
Parikymmentä minuuttia ennen määräaikaa olinkin jo perillä, mutta niin olivat muutkin. Aikani jonotettuani sain kuitenkin täytetyn groisanttini, niin ja tunnustan, olueni. Istumapaikan itseni yllätykseksi sain melko keskeltä salia, ei huono ajattelin, ja konsertti alkoi. Sanni Orasmaa lauloi jazzia omin sävelin, mutta Leinon sanoin. Mukana oli kolme soittajaa, yksi rummuissa, vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa, lyömäsoittimissa, toinen soitti viulua, hyvin, ja kolmas sähköurkuja tai jotain sinnepäin. Minä kun en soittimia ja niiden nimiä tunne.
Konsertti oli menestys ja väkeä paljon. Tälläkään kertaa sanonta, ”ilmainen ei ole minkään arvoista”, ei pitänyt paikkaansa. Itse asiassa taitaa olla paremminkin niin, mitä kalliimpaa sen arvottomampaa. Viimeksi mainitusta on viljalti esimerkkejä, mutta ne nyt eivät kuulu tähän, joten niistä joskus toisella kertaa.
Tokoin rannassa, veteen hylättyyn mustaan kumihansikkaaseen oli kahteen sormeen jäänyt vähän ilmaa. Siinä se "musta käsi" kurkotti kohti pintaa, kuin hukkuva tavoitellen pelastavaa kättä. Hiekkakentällä nuoret pelasivat jalkapalloa. Minä mietin Leinon sanoittaman ja Sannin laulaman laulun sanoja, ”mitä merkitsee tämä rauha sydämessäni”?

Kesämökki Punavuoressa 1

Aamupala Fredalla
6.7.2010
Aamupala Fredrikinkatu 21:tä vastapäätä. Otan pienen kahvilan ainoan terassipöydän sillä sisällä pöytä on varattu kolmen hengen remonttiporukalle joilla vielä riittää juttua viikonlopun käsirysystä. Väki kulkee ohitseni mutta ainakaan tässä päässä katua liikenne ei ole häiritsevän vilkasta. Heräsin niinkin myöhään kuin yhdeksältä, mitä ei ole tapahtunut sitten viime kesän. Hieno lomanaloitus, sanoisin.
Hain sisältä toisen kupin kahvia. Työporukka lähti jo töihinsä. Kahvipöytäni ohi käveli joku joka vaikutti kovin tutulta, mutta tiesin, että en häntä tuntenut. Joku TV:stä tuttu, mietin ja aloin muistella eilistä, lomani ensimmäistä päivää.
Aamulla en pitänyt kiirettä, mutta olin pesemässä sänkyvaatteitani jo ennen kello seitsemää. Pari kolme tuntia siinä sain aikaa kulumaan pakatessa ja siivotessa jotta voisin lähteä kesämökilleni Rööperiin. Rööperissä odotti 15 neliön yksiö kun tyttö oli pakannut sieltä matkatavaransa ja lähtenyt kuukaudeksi Italiaan opiskelun pakolliseen harjoitteluun. Oli talvella ääneen miettinyt saisikohan yksiötään vuokralle tuoksi kuukaudeksi, opiskelijoilla kun on rahan kanssa kovin tiukkaa.
Siitä sain myöhemmin aatteen ja siksi olin nyt junalla matkalla mökilleni. Akillesjänteeni vähän vihoitteli, tuo ikä mukanaan kaikenlaista kremppaa, mutta ei parane valittaa. Hyvin tuo kuitenkin kesti kävellä Rautatieasemalta Punavuoreen. Hain ja sain avaimen, mutta matkaa vielä pari korttelia perille. Tunnelma oli kuitenkin, nyt se loma alkoi, mallinen ja päätin istahtaa. Otin lasillisen Laitilan tuotetta ja nostin ravintolanpitäjän varjon varjostamaan pöytääni paahtavalta auringolta.
Tuollaisia keitaita näytti täällä olevan siellä täällä. Ei Roosa turhaan US Kolumnissaan asiaan puuttunut. Tällä kuumuudella ei yhden lasin ääressä kauaa aikaa kulu joten kohta olin käyttämässä äsken käteeni saamiani avaimia. Laukku sisään, kannettava pöydälle, lähikaupasta ostettu vesipullo pöydälle ja suuhun vähän sämpylää, ja availin mokkulani kautta tietosivu ”mitä tapahtuu tänään Helsingissä”.
Viikonloppuna oli pelattu itä länsi, mutta täällä tapahtuu viikollakin. Mustikkasaaressa Ylioppilaiden teatteri esitti näytelmää Barbaarit ja kun kello näytti lupaavasti siltä, että saattaisin ehtiä, niin mikäs siinä kuin tuumasta toimeen. Ulkona oli aivan upea keli, ja matka taittui niinkin hyvin, että ehdin juoda kahvin ennen esityksen alkua. Näytelmässä opiskelijat, vai olisiko ollut näytelmän kirjoittaja, ottivat voimakkaasti kantaa nykyiseen pakolaispolitiikkaan. Olivat vastaan.
Näytelmän jälkeen oikaisin vielä Kappelin kautta, nauttien lasillisen valkoviiniä, jossa hyvää ei ollut kuin kate. Luin myös illan jo hiukan hämärtyessä miten toimittajat olivat tehneet laajan kierroksen kysellen Tabermanin tutuilta ja vähän tuntemattomammiltakin tuosta runoilijasta. Ei noissa jutuissa ollut tavallista toimittajanäkökulmaa enempää, mutta sen verran asia jäi mietityttämään, että Tabermanin kautta taisi tästä maasta lähteä runoilija jonka runous elätti hänet. Ei lainkaan huonompi saavutus.
Nostan näissä mietteissäni katseeni kun raitiovainu humisten ja hiukan vinkuen lipuu ohitseni. Pitkin Fredaa katsoessani huomaan talojen lipputankoja koristavat suomenliput. Suomi juhlii tänään toista ehkä vieläkin suurempaa runoilijaansa, Eino Leinoa. Täytynee viettää tämä päivä hänen arvoisellaan tavalla.