Kesämökki Punavuoressa 5

Muuri
10.7.2010
Jos ei oikein jaksa mitään, niin on loman tarpeessa. Eilenkin jäin kirjoittamatta, vaikka olisi ollut vielä kerrottavana juttua illallisesta jonka ruokalistan olin itse laatinut, tai ystävällisestä bussikuskista, joka ajoi vuokseni edellä ajavan kiinni, jotta pääsin vaihtamaan linjaa ilman sateen pahaa kastelemista. Aamulla heräsin ja jo herätessä ajattelin, tänään tulee rauhallinen päivä.
Mukaan ottamani N&N ei innostanut eikä Z sen enempää. Jotenkin kaikki vähänkään enemmän keskittymistä vaativa tuntui liian raskaalta, eikä vaan jaksanut, ei revennyt. Kaupungilla kävelin monen kiinniostavan antikvariaatin ohi, mutta kirjojen nimien lukeminen ja kiinnostavien teosten etsiminen ei tällä erää sytyttänyt.
Jaksoin selata vain elokuvahyllyjä joita joissakin antikvariaateissa on alkanut olla. Yksi niistä hyllyistä jäi käteen kun myyjä selitti halvan hinnan. Sen verran myyjän vikaa hänessä oli, etten kahden euron luopumisesta tullut elämää suurempaa kysymystä. Al Pacinon, Rene Ruson ja näyttelijän jolla niin pitkä nimi, että en sitä enää muista, tähdittämä ”Rahantekijä” osoittautui oikein kiinnostavaksi elokuvaksi.
Al Pacinon muutamat manööverit kyllä vähän pistivät silmään ja Rene ei oikein tainnut olla välilöissä ohjaajan kanssa. Sen verran epäedullisista kulmista tuota monessa elokuvassa esiintynyttä tähteä nyt oli kuvattu. Elokuvan juonella oli oma totuuspohjansa joka teki siitä kiinnostavan ja varmasti oikeitakin asioita oli putkahtanut mukaan käsikirjoitukseen. Myös lisämateriaalina tarjottu ”oikean” elokuvan taustalla olleen henkilön haastattelu ”amerikkalaisuudestaan” huolimatta oli kiinnostava. Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa koko elokuvasta vaan siitä, miten päivä tuon videon ostamisen jälkeen muuttui.
Kun kerran oltiin Helsinkiä katsomassa, niin päättelin loogisesti, että silloin pitää katsoa Helsinkiä. Kun lisäksi ollaan turistina, niin sitä katsomista pitää silloin tehdä paljon. Tuon seurauksena päättelin rationaalisesti, että kerta silmäyksellä pitää silmän tavoittaa puoli kaupunkia ja suunnistin, aivan oikein, kohti Stadionin Tornia. Olisin halunnut kiivetä nuo portaat huipulle, mutta pääsylippuja myyvä mies sanoi, että olivat ne juuri, muutama vuosikymmen sitten, ehtineet sulkea. Kiipijät kun olivat innostuneet portaista niin, että ilosta hyppiessään eivät olleet aina pysyneet kaiteiden pitävällä puolella. Niinpä nousin nuo 72 metriä tippaakaan hengästymättä, hissillä.
Miten erilaiselta maailma ylhäältä näyttääkään. Kaikki on niin hyvässä järjestyksessä ja siistiä. Sekin mikä ei ole järjestyksessä on niin hyvin epäjärjestyksessä, että tuntuu sekin olevan järjestyksessä. Olisikohan ihmisen maailma selkeämpi jos päämme keikkuisi, sanotaan nyt vaikka, viidenkymmenen metrin korkeudessa, nykyisen puolentoista metrin sijaan. Nyt minusta alkaa tuntua, että jutun jalat ovat irronneet maasta ja ovat niin tukevasti ilmassa, että paras palata ideoista tosiasioiden pariin.
Tosiasiahan sitten tapahtui kun olin taas maan tasalla ja syönyt Stadikan ravintolassa, joksi viereisen pöydän lounastajat ravintolaa nimittivät, ravitsevaa kaali- tai sipuli- tai kaalisipulikeittoa. Tuon ravitsevan särpimen jälkeen otin suunnan Runeberginkadulle ja sen alkupäässä pysähdyin taas antikvariaatin ikkunaan. Sen verran voinee itselleen myönnytyksiä antaa, että katsoo edes näyteikkunat?
Siinä se sitten oli. Kaupan omistaja varmaan tiesi mitä teki kun oli pannut 15 hyvän euron hintaan esiin Jean-Paul Sartren kirjan ”Muuri”. En edes tinkimään ryhtynyt vaan käännyin tulosuuntaan ja suunnistin Töölönlahden rantaa. Rannassa oli kahvila ja siellä pöytä ja tuoli. Lasillinen jääteetä ja runsas tunti aikaa ja olin jaksanut keskeytymättä lukea ensimmäisen novellin, ”Muuri”. Ehkä kyse ei ollutkaan väsymyksestä ja keskittymiskyvyn puutteesta vaan mielenkiinnottomista lukukokemuksista.
Tuon syvällisempiin filosofioihin ei liene syytä tässä yhteydessä. Illansuussa kävin vielä syömässä ostamiani viinirypäleitä Alppipuistossa UMO:n organisoimassa ilmaiskonsertissa. En innostunut ja palasin Rööperiin ja elokuvani seuraan.
Lauantaina aamulla oli vielä usvaa, kun kävelin kohti Ursulaa. Ruotsin lautta kulki hiljaa horisontissa, mutta väreistä ei erottanut, kummasta laivayhtiöstä oli kyse. Sartren ”Huoneessa” Pierre oli tullut parantumattomasti hulluksi, toivoakaan ei ollut. Huomenna pääsisin novelliin ”Lulu”, mutta nyt oli aika yrittää kirjoittaa itse.