Kesämökki Punavuoressa 6

Vain 50 senttiä.
11.7.2010
Siinä Tehtaan- ja Laivurinkarun kulmassa on puisto ja puiston nurkassa kioski. Sartrea auringonpaisteessa, Juhani Ahon katseen alla aikani luettuani tuli jo liian kuuma. Olin jo ajat sitten riisunut kengät ja sukat, sekä lopettanut itseni soimaamisen siitä yksinkertaisesta asiasta, etten ollut ottanut sandaaleita mukaani. Travel light asenteella on omat puolensa, mietin, ja päätin lähteä vaihtamaan paitani. Yöllä kasteltu nurmikko sotki sen kun asetin sen alleni nurmikolle, ennen sukeltamista Sartren luomaan tunnelmaan.
En malttanut laittaa kenkiä jalkaan vaan astelin poikki Eiran asfaltin polttaessa jalanpohjia. Musta asfaltti oli kuuma, mutta näinä keskipäivän tunteinakaan varjo ei lyhene olemattomiin kuten jossain etelämpänä. Talven kenkäkeleiltä herkät jalkapohjanikin kestivät juuri ja juuri vaikka jossakin etelässä muistan valkean hiekankin olleen niille liian kuuma.
Juhani Aho seisoi liivipuvussaan vaikka aurinko paistoi täydeltä terältään. Noissa loistonsa päivissä ajan kuvaan varmaan kuului, että kansalliskirjailija esiintyi arvolleen sopivassa asussa. Päivän Päivälehti oli arvostellut kaupunkinsa urheilijapatsaita. Oli kuulemma mittasuhteet pielessä ja muutenkin surkeita esityksiä. Saisivat arvostella nämä taiteen edustajatkin, vaikka sen myönnän, vaatteet joko istuvat tai ovat istumatta. Urheilijat kuvataan usein alasti, ja ruumiin suhteet ja askelluksen sujuvuus jää kaikkien pällisteltäväksi.
Mutta kuten sanottu, vähän kävi sääliksi tuo asu näin kesä kuumalla. Sääliksi ei kuitenkaan käynyt sen miljöön tähden jossa patsas seisoi. Ympärillä oli hyvin hoidettu nurmikko, kauniisti leikatut pensaat ja kukat täydessä kukoistuksessaan. Ilmassa vieno, mutta viehko jopa viettelevä kukkien tuoksu. Nurmikko, istutukset, tuoksu tai vain yksinkertaisesti aurinko, oli houkutellut luokseen paljon sunnuntaipäivän viettäjiä. Mietin olivatko he noista Eiran upeista taloista tulleita, epäilemättä rikkaita, vai minun laillani Punavuoresta tulleita köyhäläisiä.
Niin tai näin, sillä ei liene väliä. itseni tunsin joka tapauksessa etuoikeutetuksi, kun sain viettää vapaan hetken tässä maisemassa. Ajattelunsa mielenkiintoisuudesta huolimatta tuntui, että kirjaa oli jo luettu oma aikansa ja kuumuus ja aurinko tuntuivat vaativan lasillisen nestettä. Muistin Tehtaankadun kulmassa olevan kaupan ja päätin tarkistaa onko suomen alkoholilainsäädäntöä muutettu ja miten on janojuomat saatavilla näin sunnuntaisin.
Kävelin Norjan suurlähetystön ohi, tulin Armfeltintielle ja kolmentoista kohdalla ihmettelin hylätyn oloista taloa. Siitä joku vaatimaton maa saisi oivan edustuston omalle lähettiläälleen tai sitten joku uusrikas saisi sen ostamalla todistaa itselleen ja ehkä muillekin onnistumistaan.
Näissä mietteissä astelin kohti Tehtaankadun kauppaliikettä kun minut yllätti tuo Kioski jonka jo alussa mainitsin. Hylkäsin oitis ajatuksen ravitsevasta oluesta mutta sitten tuli kupillinen kahvia mieleeni, kuuma kun oli. Myyjä kuitenkin suositteli omenavichyä jonka oitis ostin. Epäilin jo kuuloni pettäneen kun myyjä ilmoitti lasillisen hinnaksi 50 senttiä. Puettuani äimistykseni hinnan kohtuuttomuudesta, siis halpuudesta, sain vastaani iloisen naurun. Kahvilaa ei oltu perustettu periaatteelle 3 € kahvi vaan mukavalle tunnelmalle jolla asiakkaat saadaan tulemaan uudelleen.
Kahvila, siis kioski, siis kahvila, oli tuollainen kolme kertaa kolme paneeliluomus joita kai viisi- ja kuusikymmenluvulla rakenneltiin. Kahvilapöytinä oli kolme vinossa seisovaa puutarhapöytää joilla liina ja pilttipurkissa kukkia. Tuolit niitä metallirunkoisia joissa on puupinnat osassa asiankuuluvasti poikki. Kaikki siis juuri, niin kuin pitääkin väliaikaisessa kesäkioskissa. Myyntitiskillä vanha kunnon gramofoni loi tunnelmaa ja vanhoja vinyylejä näin hyllyssä asiakkaiden viihdyttämistä odottamassa. Myyjinä kaksi nuorta jotka sanoivat olevansa vain auttamassa ystäväänsä, joka oli kioskin varsinainen yrittäjä.
Sen verran sanoin, että olisin kyllä lasillisesta enemmänkin maksanut, mutta muutoin maltoin mieleni, enkä ryhtynyt opettamaan hinnoittelun saloja näille kahvila-alan ammattilaisille. Aamulla olin lukenut Päivälehdestä miten nuoret perustivat kaupunkiin kahviloita. Esitteli siinä myös nuorenparin, joka mieleisen kahvilan puutteessa olivat päätelleet itse kykenevänsä tekemään, juuri sellaisen kahvilan jollainen kaupungissa tarvittiin. Viime huhtikuusta lähtein olivat remontoineet sopivaa huoneistoa ja kuukauden kuluttua olisi valmista.
Miten hanke onnistuu jää heidän nähtäväkseen, minä heistä tai menestyksestään en taida tulla tietämään tämän enempää. Kahvilat ja ravintolat ne pienimmät ja siten kiinnostavimmat ovat harmikseni suurimmaksi osaksi kiinni. Vähän harmittaa, mutta toisaalta olen iloinen. Olisi kiva käydä näissä paikallisissa omanlaisissa kahviloissa, mutta toisaalta juuri se, että ne ovat lomani aikana kiinni, tekee niistä omanlaisiaan. Ne taitavat olla yrittäjävetoisia ja siksi kiinni vuoden hiljaisimpana aikana. Ei yrittäjällä ole varaa palkata kallista palkkaväkeä pitämään paikkaa auki. Suon siis heille ilomielin heidän lomansa.
Minulle riittää kyllä kapakoita tässä kaupungissa riittämiin. Vahinko vaan, että ne täälläkin ovat noita joissa kassalla kysytään vihreää korttia. Mieluimmin veisin janoisen rahani jollekin joka laittaa ne omaan ideaansa ja jättäisin nuo muut väliin. No ei valiteta, kaupunki on suuri ja etsivä varmasti löytää, joten kyllä tämä tästä. Siitä tulikin mieleeni, että olen tässä jo jonkin aikaa istunut kirjoittamassa ja se jos mikä lisää nestehukkaa.