Seattlessa sataa aina

Seattlessa sataa aina, seeatttleee. Tapio Rautavaara lauloi aikanaan ja laulaa levyltä vieläkin alakuloista sunnuntai laulua. Rautavaara taisi tehdä sen jonakin syksyisenä sateisena sunnuntaina, kyllästyttyään siihen, että silloin viikon ainoana vapaapäivänä tietenkin satoi. Tunnelma oli vähän samanlainen kun viimein olimme perillä tällä USA:n luoteiskulmalla. Lentokapteeni oli luvannut vähäistä sadetta, mutta meistä se tuntui kuin osittain veden alla ololta. Toki, ei vettä tullut koko ajan kaatamalla, mutta silloin kun niin ei tehnyt niin sitä vettä oli ilmassa kuin olisi puolittain sukeltanut. Sitä oli kuin vahvana sumuna mutta kuitenkin niin, että läpi näki. Taas muistin tuon elokuvan unettomuudesta ja sen kuinka siinä sanottiin, että 80% päivistä täällä Tyynen valtameren itärannalla olivat sateisia. Kummallisia nuo ilmansuunnat. Suuri länsi eli Amerikkaa alkaa itärannikolta. Kun ollaan lännen lännessä, eli tyynen valtameren rannassa niin ollaan lännen lännessä mutta samalla tyynen valtameren idässä. Sitten kun tullaan idän itään niin ollaan saman meren lännessä. Ihan tässä menee sekaisin joten palataan lentokentälle ja siihen miten tähän sateiseen kaupunkiin päästiin.
Maahantulo sujui tällä kertaa ihan sujuvasti. SAS:si taisi olla sillä haavaa ja kellonaikaan ainut kansainvälinen kone joka oli laskeutunut tällä vähän kolkon tuntuiselle kentälle. Toki asiaa auttoi, että pääsimme koneen istuinriviltämme 26 lähes ensimmäisten joukossa pois koneesta ja siten jonottaminen passintarkastukseen jäi miellyttävän lyhyeksi. Virkailijoita oli meidän jonoa vastaanottamassa kolme. Sen verran jonotettiin, että ehti katsoa millaisia ihmisiä nämä ovat. Ensimmäisenä oli nainen. Paha mennä ikää sanomaan, mutta ei vielä keski-iässä, mutta ei enää nuorikaan. Samalla huomasin, että kaikki kolme virkailijaa yksi nainen ja kaksi miestä olivat suurin piirtein saman ikäisiä. Nainen tuntui asialliselta, vain asialliselta maahantuloviranomaiselta. En toki häntä niin tarkkaan seurannut, kun huomion vei hänen viereisellä tiskillään toiminut kollegansa.
Tuo virkailija tuntui suhtautuvan kanssamatkustajiimme kuin terrorismista, huumeista tai jostakin vakavasta rikoksesta epäiltyyn. Olo oli kuin hänen eteensä tuleva olisi ollut syyllinen johonkin jota hän ei vielä tiennyt, mutta jonka hän kyllä saisi selville, ellei toisin todisteta. Meistä kauimpana oli vielä yksi passintarkastuspiste, joka sijaitsi kuitenkin niin kaukana ja kaiken huomion vei tuo äskenmainittu, etten osannut hänestä oikein sanoa. Miellyttävän maahantulon kuitenkin varmisti se, että hän vapautui edellisestä mahanpyrkijästä juuri silloin kun meidän vuoromme oli seuraavana. Virkailijalla meni nitoja rikki kun hänen piti nitoa maahantuloviisumin kantaosa passini takasivulle. Sitä korjatessa häneltä meni hyvä tovi ja häntä taisi vähän, mutta vain vähän harmittaa tuollainen toimimattomuus. Sitä ennekin virkailija tuntui oikein mukavalta ja hänestä välittyi vähän häpeilevä kuva, kun hänen piti virkansa puolesta kysellä meiltä miksi olimme tulossa Amerikkaan, mitä aioimme siellä tehdä, minne mennä ja koska aioimme palata kotiin. Leppoisissa tunnelmissa saatiin kaikki leimat papereihin eikä aikaakaan ollut mennyt viittätoista, kahtakymmentä minuuttia kauempaa.
Siitä sitten alakertaan ja laukkunauhalle, jolle laukkumme tuli melkein heti kun hihnan viereen tulimme. Tästä terminaalista oli junakuljetus pääterminaalille josta pääsisimme ulos. Niin ainakin oletimme sillä oikein muutakaan reikää ei aulasta ulos ollut. Mutta ei kyllä ainoataan opastettakaan, tai ainakaan minä en huomannut. Asema oli jotenkin kolkko, ehkä seitsenkymmenlukulainen. Kiveä terästä, betonia, kokolattiamattoja, kapeita tunkkaisia käytäviä. Poissa kaikki se Nokia aikakauden väljyys, valo ja läpinäkyvyys. Kukin aika toki muokkaa rakennuksensa, mutta tämä ikkunattomuus, lasittomuus ja nuhjuinen hämäryys on minulle jotenkin ankeaa. Tuloaulassa sama graniittisuus jatkui, mutta ei kiinnitetä siihen nyt enää huomiota. Eikö siitä jo tullut annettua riittävästi palautetta ja mainittava on, että homma kyllä toimi ja se on pääasia.
Kokonainen rivi, varmaan kymmenen, autonvuokraajia oli meitä jos ei vastassa, niin palvelualttiina kuitenkin. Oltiin jo etukäteen sovittu, että auto vuokrataan, kun tiedettiin jo etukäteen, että Amerikassa ei kukaan kävele, kun ei ole noita jalkakäytäviäkään. Sen verran ollaan läheltä Laihiaa, jotta päätettiin kysyä vähän useammalta kuin yhdeltä. Siinä sitä sitten selitimme tarpeemme ja yritimme ottaa selvää mitä meille tarjottiin. Kyllä oli jos jonkinlaista erikoistarjousta päivä- ja viikkohinnaksi ja tuntui, että tästä selvitään ihan kohtuullisin kustannuksin. Mutta sitten tuli ongelmia kun alkoi selvitä mitä kaikkia muita maksuja tuohon niin edulliseen tarjoukseen vielä tuli. Suomalaisena aloin kärsivällisesti opettamaan näille puhekoneille, miten asiakas ei ole kiinnostunut siitä kuinka ilmainen hänen päivähintansa on, vaan siitä mitä kukkarosta siirtyy vuokraajan lihavaan kassaan 9 päivän autonlainasta. En tiedä mitä he tuosta opetuksestani oppivat, ehkä sen, että kaikenlaisia asiakkaita sitä maa päällään kantaa. Mutta en välitä siitä, sillä saimme kuin saimmekin auton vuokratuksi 570 dollarin hintaa vastaan. Kallis tai halpa, en tiedä mutta kun on päättänyt, että auto tarvitaan niin se tarvitaan. Nyt oltiin sitten vapaita kuin taivaan linnut menemään sinne minne itseä haluttaa.
Mutta kun koko ajan sataa. Pimeäkin oli tuossa autonvuokraa tinkiessä ehtinyt tulla ja karttaa ei ollut. Tiedä häntä kuinka paljon tuo kartta olisi auttanut, sillä tiet varsinkin moottoriteiksi kutsutut menee mihin ja kääntyy miten sattuu. Ei meillä muuta ohjelmaa oikeastaan tälle ensimmäiselle illalle ollut kuin majapaikan etsiminen, ja kyllä se kaupungin näkeminenkin vähän jo kiinnosti. Oli siinä heti lentokentän naapurissa Motellialue. Te tiedätte ne Amerikkalaisten elokuvien maantienvarsimotellit. Auto oven eteen, ja siitä suoraan huoneeseen. Tuppaavat olemaan rikoselokuvia, joten vähän kammotti, mutta Päivi ilmoitti, että tuollaisessa hän haluaa matkan aikana asua. No käyhän se, totta kai, mutta päätettiin nyt tällä kertaa ajaa ensin katsomaan kaupunkia ja palata sitten, jos ei muuta majapaikkaa löydy. No se etsiminen kesti pari tuntia, eikä puhettakaan, että lentokentän läheisyyden motellit olisi tässä säässä ollut mahdollista löytää uudelleen.
Autoja on paljon, tienviitat kyllä ohjaa, mutta kun pitäisi tietää mihin on menossa. Kaupungin keskustaan ajo oli huonosti merkitty tai sitten meillä meni vaan kaikki huomio siihen, että osattiin ajaa oudolla autolla, pimeässä sateessa, toisten seassa, kolhimatta itseä tai muita. Maltti on valttia ja kyllä se keskusta sitten löytyi parikin kertaa, älä kysy mitään. Kaupungin silhuetti oli muuten vaikuttava, Päivi sanoi, pelottava, tässä kelissä. Tulimme kaupunkiin sataman puolelta, no niitä voi olla monia joten sanotaan Boeingin lentokonetehtaan ja oman lentokentän puolelta. Eteen avautuu ensin kaksi siniseksi, ainakin sinä iltana valaistua stadionia. Baseball sen tiedän ja varmaan amerikkalainen jalkapallo ovat saaneet pyhättönsä tuohon. Niiden takana pilvenpiirtäjät joissa näin toimistoajan jälkeen valot satunnaisissa ikkunoissa. Taustalla sysimusta yö, sade ja alhaalla roikkuvat pilvet, jotka aika ajoin peittivät osan pilvenpiirtäjistä sumuisen verhon taakse. Kaupunki tai ainakin sen keskusta on rakennettu melko tiiviille alueelle. Korkeuserot ainakin tällä keskustan alueella ovat melkoiset joka lisää rakennusten sijoittelun elävyyttä. Pilvenpiirtäjät näyttävät olevan jollakin tavalla sovussa keskenään ja jokaisella oma toistaan häiritsemätön paikka silhuetissa. Vaikuttavaa, tästä pitää saada kuva, mutta se saa odottaa huomiseen.












Seattle aamusumussa

Heräsimme, totta kai keskellä yötä, siinä neljän pintaan. Ei kuitenkaan aivan katastrofi, sillä vielä vähän väsytti sillä olihan unet jääneet matkan takia tosi vähiin viime vuorokauden aikana. No ei mies jaksa määräänsä enempää nukkua joten lähdin ennen aamupalaa katsomaan josko hotellin respassa olisi adapteria niin saisi kirjoitetuksi edellisen illan tapahtumat muistiin sateineen, pimeyksineen, kartattomuuksineen, eksymisineen ja lopulta hotellin löytymisineen. Ei tietenkään ollut, senhän nyt arvaa, mutta avulias yövalvoja neuvoi menemään yhden korttelin tai boxin, kuten hän sanoi, verran ylös katua. Siinä on huoltoasema, josta varmasti saan etsimäni. Suoriuduin siitä hetimiten sinne, mutta siellä mitään sellaista ollut. Pari jatkohohtoa, ja muuta krääsää kyllä oli kaiken huoltoasema tavaran seassa, mutta ei apua sähköongelmaan. Taitaa jää matkakertomus kirjoittamatta, taisin tuumata harmissani.
Kello siinä oli tehnyt samalla työtään ja ehtinyt puoli seitsemään ja aamupala pyyhki kaikki siihenastiset harmit niin kauas kun se, jokin, jonka nimeä en nyt muista, kasvaa. Ensimmäisen ilon mieleen toi kahdet vohveliraudat salin perällä. Lämmitä vohvelia mansikkahillon kera, njamm. Mielessäni oli ollut kuva amerikkalaisen hotellin aamiaisesta jossa on paahtoleipää, voita tai vaihtoehtoisesti jotakin hilloa. Se ajatus mielessäni olen tullut tähän saliin, joka amerikkalaiselle tyylille uskollisena oli kolkon asiallinen. Tarjonta oli kuitenkin huonehintaan, 90 dollaria kahdelta, nähden loistava. Oli kahvit, teet, appelsiini- ja omenamehut, jogurtit, kahdenlaiset munakkaat, kukut, sämpylät, voit ja Philadelphia juustot sen edellä mainitsemani pakollisen paahtoleivän lisäksi. Loppujen lopuksi hyvä valinta tämä Quality Inn & Suite (WA155) 225 Aurora ave. North, Seattle. Ehkä aivan parhaat päivänsä jo nähnyt mutta näytti olevan lapsiperheiden suosiossa. Syynä taisi olla lobby aulan vieressä oleva uima-allashuone saunoineen, joka lapsiperheitä houkutti. Jäi tällä kertaa koittamatta, mutta kyllä altaassa itsensä kastelluksi olisi saanut vaikka uimisessa olisi ehkä tullut liikaa kääntymisiä.
Vatsa ja mieli ravittuna, tavarat laukkuihin, laukut autoon ja paanalle. Paanalle siksi, että koko ajan satoi ja aamun uutislähetys jauhamasta päästyään lupasi vain ja ainoastaan sadetta ja taas sadetta. Vähän kaupungin ulkopuolella kuulemma olisi jo ihan ok ilma. Sinne.