The Eureka Reportterin viimeinen numero

Farewell, but not goodbye, toivottaa The Eureka Reporter lehden pääkirjoitus 8.11.2008. Luen vuonna 2003 perustetun lehden numeroa 313 ja nyt tiedän, numeroa 314 ei koskaan tule ilmestymään. Istun Has-Beans nimisessä kahvilassa Old Town Eurekassa ja katson sen satamaan. Kaupunki näyttää tyypilliseltä maaseutukaupungilta siten, että se muodostuu matalista pääsääntöisesti kaksikerroksista, joitain kolmikerroksisiakin mahtuu joukkoon, taloista. Päätie menee kaupungin uudemman osan läpi jossa rakennukset ovat kivestä, mutta pari korttelia Tyynelle valtamerelle päin ja rakennukset ovat puuta. Rakennukset eivät ole kovin uusia, sen kertoo ikkunapielien ja ovenkarmien kauniit leikkaukset ja koristeellinen ulkoasu. Kaupungin vanha osa on kaunis ja tuo mieleen 1800 –luvun tai viime vuosisadan alun. Talot on huolellisesti pidetty kunnossa, jotkin joiltakin osin vähän painuneita mutta niinhän puutalot tahtovat tehdä, mutta hyvässä maalissa. Täällä voi aistia ajan, historian ja siten juuret. Sitä toista juuretonta, historiatonta, Amerikkaa edustaa tuo lehti ja sen kohtalo. Viimeisen lehden sivuilla tekijäjoukko parikymmentä nuorta lehdentekijää kertoo tunnoistaan. Lehti ei ole vanha, vain noin viisi vuotta mutta silti vähän surettaa. Vaikea tietää syitä, mutta varmaan lehti aikanaan on perustettu innostuksen vallassa siitä, että paikkakunnalle saadaan oma lehti. Talous kai kuitenkin lehden lopetti ja se jaksoi vain tänne näiden vaalien yli, jotka epäilemättä kuitenkin toivat rahaa lehden kassaan. Mutta kun vaalit olivat ohi niin mainostajia kai on silloin liian vähän ja jo etukäteen tekijät taisivat tietää, että vaalien jälkeen ilmestyy tämä viimeinen lehti.
Hieman melankolisissa tunnelmissa katson ympärilleni, ja havaitsen itse kahvilankin sopivan hyvin kaupunkikuvaan. Se on rosoisuudessaan kaunis. Kaiuttimien kautta kähisee Jonny Cash, tuntee olevansa Amerikassa. Hienon, ja kuten taidetaan sanoa hiukan pysähtyneen pikkukaupungin kahvila elää tavallista sesongin ulkopuolista aikaansa. Kaupunki mitä ilmeisimmin on lomakaupunki ja siten selittyy se miten sen talot on voitu pitää kunnossa. Nyt on lomasesonki ohi mutta sen verran se taitaa tuoda rahaa, että ympärivuotinen asuminenkin onnistuu. Toisaalta kaupunki kahviloineen ja idyllin puhtauden avulla taitaa houkutella riittävästi kävijöitä myös sesongin ulkopuolella, niin että vakituisella asujalla on riittävästi töitä ja kaupunki pysyy elävänä. Kahvila ei ole niitä amerikkalaisen elokuvan baareja joissa tarjoilija kulkee kahvipannun kanssa tarjoillen ruskehtavaa lientä jota hän kutsuu kahviksi, ei. Kahvila tarjoilee suuria keksejä täytekakun paloja ja kuivakakkua, joka tiskin toisellekin puolelle, lasin läpi, näyttää vain vaivoin kykenevän pitämään kaiken sen rasvan sisällään joka siihen on saatu mahtumaan. Kahvia on tarjolla kahdeksaa eri lajia, joita tarjoillaan termoskannuista kahvilan seinällä. Kun en osaa sanoa mikä niistä olisi minun makuuni, niin painan vuoron perään niistä pahvisen mukini pohjalle tilkan ja maistan. Kahveissa on eroaja, mutta kaikki maistuivat kyllä oikein hyviltä, ja siten valinta on vaikeaa. Sanoisin siis paikkaa enneminkin, konditoriaksi kuin kahvilaksi.
Asiakkaita tulee ja menee, pari vanhempaa remonttimiestä ottaa kahvin ja kakunpalansa. Menevät ulos terassille remonttivaatteissaan sillä ulkona on melko lämmin, ainakin jos on heidän vaatteissaan. Kaksi nuorta miestä tulee ikkunapöytämme takana olevalle tiskille ja avaa laukkunsa. Laukusta he nostavat pöydälle Laptoppinsa ja avaavat internetin. Tiskiin on vedetty sähköt ja silloin ymmärrämme, tarkoituksella. Kyseessä on kahvila jossa on langaton verkko. Haen oman kannettavamme autosta ja saamme lähetetyksi kotiin ja lapsille Helsinkiin viestin, että täällä ollaan ja hyvin voidaan. Kyllä on maailma ihmeellinen.
Aamulla päätettiin, että jätetään tie no 5 ja lähdettiin Grant Pass:sta kohti rannikkoa tietä no 199 pitkin. Tankattiin ja vaihdettiin muutama sana tankilla meitä auttaneen miehen kanssa. Hyvä valinta hän sanoi kun kerroin reittisuunnitelmastamme. Tuli hyvä mieli vaikka vielä silloin emme tienneet kuinka hyvä tuo reitinvalinta oikeastaan olikaan. Matka sai hyvän alun sillä se alkoi alamäkeen. Kaupunki on rakennettu loivan pitkään rinteeseen ja siten toi mieleen Petroskoin, loivaa yhtämittaista tasaista laskua niin kauas että ei näe mitä alhaalla lopulta on. No Petroskoissa on Ääninen mutta Grant Passissa ei mitään, tai oikeastaan onhan siellä mutta ei mitään vastaavaa. Kun laskeutuminen loppuu niin tullaan tasamaalle ja siinä se. Kaupunki jatkuu hetken tasamaallakin mutta hiipuu sitten pelloiksi joita halkoo tämä tiemme 199.
Tie on aluksi leveää ja hyvää, mutta kapenee kohta kapeammaksi mutta pysyy hyvänä. Korkeuserojakin havaitsee ja pellot tienvarressa muuttuvat metsiksi. Näin jatkamme rattoisaa ajamista kunnes havahdumme, että tie on jo jonkin aikaa laskenut ja puut ympärillä suurentuneet ja suurentuneet. Vaivihkaa metsä on muuttunut sellaiseksi joita olemme joskus nähneet kuvissa. Näiden puiden rungon läpi voisi tehdä tien kuten muistan joskus nähneeni koulukirjani kuvassa. Muistan katsoneeni kuvaa mammuttipetäjistä epäuskoisena ja pidin sitä trikkikuvana tai yhtenä luonnonoikkuna jättiläiseksi kasvaneena erikoisuutena. Mutta nyt näin ne kaikki. Ne olivat suuria. Eivät kaikki jättiläisiä, mutta yhdenkin juurelle meidän oli pakko pysähtyä ihmettelemään. En mene siitä valalle mutta läpimittaa tuntui olevan nyt ainakin hyvän kolmatta metriä. Kuvaa varten Päivi meni sen juurelle ja näytti niin pieneltä. Ei hyödyttänyt edes käsiä levittää ei olisi yhtään lähteneet kiertämään puuta. Valokuvaa ei sitten saatu kun itsepintaisesti kamera, kertoi sanattomasti olevansa epäkunnossa. No ei niistä suurimmista kaloistakaan koskaan kuvaa saada, mutta lohdutukseksi kamerakännykällä saatiin aikaan pari rasahdusta ja siten ehkä joku joskus uskomaan tämän kalajutulta kuulostavan puuasian.

Uskokoon kuka tahtoo

Tie 199 risteää tiehen 101 Gresent Cityssä Tyynen valtameren rannalla. Se on kuin Kalajoki siitä hiekkasärkkien kohdalta. Edessä aava meri ja rannalla hiekkaa ja loma-asutusta paikat täynnä. Jokunen kahvila ja kauppakin löytyy, mutta näin marraskuussa aika ankean oloinen. No ankeutta tietenkin lisää se, että iloksemme taivaalta oli taas alkanut tulla vettä ja se yhdessä tuulen kanssa tekee ankean mistä tahansa paikasta. Päivä oli jo niin pitkällä, että päätimme käydä paikallisessa kahvilassa haukkaamassa jotakin. Tämä kahvila nyt oli sitten sellainen tyypillinen elokuvien kahvila jossa ensin eteen melkein kysymättä lyödään kahvikuppi ja sinne lorautetaan se epäilyttävä ruskehtava neste. No kun nyt Ameeriikas ollaan niin syödään nyt ne hampurilaiset, ja niin tehtiin. En tiedä mitä siinä oli. Ei se kummoiselta näyttänyt, muutama ranskalainen peruna vähän kiinankaalia päällä kaksi siivua tomaattia kaksi hampurilaisleipää ja pihvi. Ei annos ollut edes kovin suuri, mutta illalla seitsemän aikaan Cloverdalessa todettiin, että ei me jakseta syödä mitään raskasta enää sinä päivänä. Ihmeellistä.
Kaipasimme vähän Kalifornian karttaa ja kävimme kaupungin turisti informaatio toimistossa. Olivat sen kuitenkin lauantai päivän kunniaksi sulkeneet. Emme jääneet odottamaan maanantaita ja toimistoajan alkamista. Käytiin vielä ennen lähtöä Tv, radio ja kamerakaupaksikin itseään nimittämässä putiikissa, josko kamera-asia saisi apua. Ei saanut sillä myymälässä näytettiin myyvän kaikkea muuta kuin kameroita. Oli tavaravalikoimaa cd –levyistä, virveleiden kautta käytettyihin moottorisahoihin, mutta kamerat ja sitä kautta kameraosaaminen puuttuivat valikoimasta. Saimme kuitenkin neuvon, että Eureka nimisessä kaupungissa matkallamme kohti San Franciscoa oli kaksi kamerakauppaa. Sieltä varmasti saisimme avun. Siksikin eksyimme tai tulimme tähän niin idylliseksi osoittautuneeseen kaupunkiin, vaikka emme sieltä lopulta löytäneet kumpaakaan kameramyymälää. Kaupunkina Eureka oli paikka jossa olisi voinut viettää pidemmänkin aikaa. Nancy Sinatraa lainaten totesimme kuitenkin ”These boots are made for walking”, ja karistimme kaupungin sateen mudaksi muuttaneen pölyn jaloistamme.